maanantai 9. huhtikuuta 2018

Antti Tuuri: Pohjanmaa



364 sivua pohjalaista uhoa, sattumuksia ja huumoria. Surua, jota ei saa näyttää. Hulluja miehiä ja vahvoja naisia. Kliseemäinen, silti yksi lempikirjoistani.

Viikko sitten Pohjanmaa näytettiin televisiossa, ja sen siivittämänä aloin lukemaan kirjaa varmaan viidettä kertaa. Aina se maistuu. Sarjassa ”Hakalan veljekset seikkailevat, osa n + 1” kauhavalainen suku on kokoontunut jakamaan Amerikkaan pahasisuista vaimoaan paenneen vaarin mitätöntä perintöä. Yhden päivän aikana käydään muutama sota ja kapina lävitse, juopotellaan, selvitellään nuoruusiän romansseja, käydään läpi parisuhteiden onnettomia käänteitä; loputonta leukailua ja viisastelua vielä mausteena.

Kirjasta voisi kirjoittaa ylistävän arvion, sen mehevästä kielestä ja loputtomista naurunpyrskähdyksistä. Kerronta on aitoa ja elävää, sen Tuuri todella osaa. Yhä uudestaan kirjan luettuani mietin kuitenkin, viekö taitavan kirjailijan kieli tekstiä liikaa?

Kirjan kansitekstin mukaan Pohjanmaa on eepos koko pohjalaisesta kansanosasta. Onkohan sittenkään ihan niin? Se on myös osin kliseiden pohjalle rakennettu surkuhupaisen huumorin teos, mitä Antti Tuurin tavaramerkiksi tullut epäsuora ilmaisu vinoiluineen ja arveluineen vie ehkä pidemmälle kuin mitä varsinainen pohjalaisuus on?

Läheltä Pohjanmaata kun olen ja kun osa juuristakin juontuu sinne, tunnen tuon maankolkan aika hyvin. Lapsena kierrettiin perheen kanssa paljon urheilukilpailuissa; kyllähän pohjalaismiehet toki erottuivat. Äitini tapasi sanoa, että siellä sitä taas on yksi pohjalaisauto täynnä viinaa ja uhoa. Ja höysti sitä sitten tarinoilla lapsuudestaan Parkanon mummolassa, missä pohjalaisia liikkui paljon.

Mutta onko nuokin muistumat muokanneet kuvaa liikaa? Pohjalaisuus kaikkine hauskoine stereotypioineen on sellainen leima, että sen läpi tulee herkästi katsottua tuota maankolkkaa värittyneesti. Eppäilen vahvasti, ovatko pohjalaiset verbaalisesti noin lahjakkaita kuin Tuurin mukaansatempaavat nakkelut ja lettuilut antavat ymmärtää…Ja jos vietit ja viina sitä miesväkeä noin veisivät, niin mistä sitten se menestys, mistä Etelä-Pohjanmaa kuitenkin tunnetaan?

Kyllähän Pohjanmaalla on innostuttu ja toimeen tartuttu. Kansanluonteen kuvauksena pidän kuitenkin enemmän samaan sarjaan kuuluvasta Lakeuden kutsusta; siinä toimen mies pistää päivän aikana monta asiaa kuntoon, ostaa peltiverstaan ja järjestää avioliittonsa, muiden pienempien asioiden ohessa.

Myös Pohjanmaassa kaikki tapahtuu yhdessä päivässä. Kerronnallisesti Tuurin tapa ympätä yhden päivän sisään monia eri aikakausia kyllä toimii. Teksti vie, vaikka näyttämöt vaihtuvat; siinä Tuuri on mestari. Mutta hiukan jurppii se, että yhden Lummukan hiekkakuopille suuntautuvan uimareissun aikana – liekö pariakymmentä kilometriä enempää – Hakalan äänekäs veljessarja ehtii muutaman kymmenen sivun mitalta raportoida suvun ja Lapuan liikkeen edesottamukset Mäntsälän kapinan aikana tarkkaan, muutamien muiden aihepiirien ohella. Mutta tämä nyt voi olla hiuksenhalkomista…

Elokuva ja kirja on hyvä käydä läpi rinta rinnan. Elokuva on kirjaa pinnallisempi, mutta siinäkin on hetkensä. Hakalan Paavo eli legendaarinen Esko Nikkari ympäripäissään poliisin kuulustelussa on suomalaisen elokuvataiteen huippuhetkiä ja Kalevi Kahra opettajana on mahtava. Mutta kirja vie voiton, monipolvisten lauseiden makustelu on syy, miksi palaan tähän kirjaan aina uudestaan, vaikka sen todenmukaisuus mietityttääkin.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Jordan Rudess: Pianokonsertti From Bach to Rock 6.4.2018

Dream Theaterin kosketinvirtuoosi Jordan Rudess kävi vetämässä hienon ja intiimin konsertin Vantaan Martinuksessa 6.4.2018. Pianokappaleita pitkän uran varrelta, Bachin preludeista DT:n koukeroihin. Yhtä jollain tietokonehärpäkkeellä soitettua biisiä lukuunottamatta vain flyygeliä ja kappaleiden välissä lämmintä jutustelua siitä, miten out of nowhere hän päätyi 9-vuotiaana pianon ääreen ja vuosikymmeneksi klassisen musiikin opintoihin, kunnes sitten otti opinahjostaan hatkat ja rock vei mennessään.

Yksi syy genren vaihtoon lie mehen jopa liiallinen improvisointi. Rudess kertoi hauskasti, miten oppilaitoksissa piti vetää klassista nuottien mukaan ja miten hän pisti improvisaatioita väliin, mikä ei taas klassisen tyyliin sopinut.

Vaikka itse pidän häntä miltei täydellisenä kosketinsoittajana, niin kieltämättä hän saisi pitää koskettimilla liruttelun joskus hieman paremmin aisoissa. Muuten kiva duettolevy DT:n kitaristin John Petruccin kanssa kärsii hieman siitä, kun Rudess sujauttaa korumaisia improja sinne tänne. Määränsä kutakin.

Mutta käsittämätön taituri hän on. Nyt jo ikää 61 ja sormet pelaa. Tuntuu käsittämättömältä, miten yksi ihminen voi soittaa noin - ja kun olen katsellut tuubista DT:n keikkoja, niin huomaa että hän vetää monet noista käsittämättömistä kuvioista vielä yhdellä kädellä!

Martinuksen ohjelma oli hyvä, välissä oli joku pitkä Chopinin etyydi, sitten medley 70-luvun progehelmistä, ja väliin taas jutustelua käsien lurautellessa pikku melodioita tarinan sekaan. Illan hienoin pätkä oli David Bowien Space Oddity - Rudess myös lauloi sen, ja vaikkei miehen lauluääni yllä soittotaitojen tasolle, niin tuo kappale oli upea!

Dream Theaterin tuotannosta kuultiin Hollow Years, Silent Man, gospel-henkinen Spirit Carries On ja sitten yksi biisi Six Degreesiltä. Ja lopun huipentumana Dance of Eternity; Rudessin veto paljasti tästä alkujaan kakofonialta tai osittaiselta vitsiltä kuulostavasta potpurista hienoja klassisia rakenteita, nyt tulee DT:n alkuperäisversiotakin kuunneltua ihan uudella tavalla.

Yesin 70-luvun klassikoiden kohdalla olen huomannut, miten monimutkaisten progesävellysten hienoudet selkiävät, kun ne soitetaan pelkällä pianolla. Siinä mielessä Rudess olisi saanut soittaa Dream Theateria vielä enemmänkin.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä

Sarjassa "saksalaisukot tomerien suomalaisnaisten pauloissa" osa n: Tamperelaistunut saksan kielen lehtori.

Niin, aiheesta on tullut luettua ennenkin, viimeksi vuosi sitten Wolfram Eilenbergerin "Minun suomalainen vaimoni". Vähän samalla lailla kliseinen asetelma on tässäkin: saksalaismies ihastuu suomalaisnaiseen, menevät naimisiin ja muuttavat vaimon kotimaahan. Paitsi kotikenttäedun vuoksi, nainen on ylivertainen käytännön asioissa ihan jo siksi, että sattuu nyt vain olemaan suomalainen nainen. Vähän kansallisia erityispiirteitä, hauskoja sattumuksia johtuen kielellis-kulttuurisista väärinymmärryksistä, ja niin edespäin.

Schmitzin kirja poikkeaa tästä kaavasta kahdessa suhteessa edukseen. Ensiksikin yliopistolla työskentelevä päähenkilö - osuvasti nimeltään Hermann - osallistuu työnsä puolesta suomalaisimman sanan hakuhankkeeseen. Siinä lomassa tulee luontevasti makusteltua suomen sanoja ja ihmeteltyä, miten kauniin suloiselta germaaninkielisessä suussa maistuu vaikkapa sana millainen. Tai totta kai. Eilenbergerin kirjassakin tätä lingvistiikkaa inansa verran toki oli, sieltä mieleen jäi ilmaisun höpö höpö kaikkivoipaisuus. Kun vieraan maan kasvatti tuntee olonsa kylmässä Pohjolassa täysin orvoksi ja yksinäiseksi, tulee vahva suomalaisvaimo ja pelastaa tilanteen sanomalla höpö höpö.

Juonellisesti tämä sanahanke antaa hyvän rungon mielenkiintoisten sanojen esittelylle ilman, että sorrutaan tylsään luetteloimiseen. Lämpimämpi, sillä lailla, jompikumpi... suomi on kyllä aika sointuva kieli.

Toinen plussa on sitten huumori. Vaikka osa menee hiukan kliseemäisesti hahmoteltavan vierasmaalaisen pienen avuttomuuden piikkiin, on Schmitzissä kyllä kertojankin vikaa. Ja myös lapsenomaista innostumista, mikä lähes säännönmukaisesti onkin kirjassa toistuvien lukuisten kommellusten takana. Joista pohjalaisemäntä ei usein lainkaan ole mielissään.

Jos kirja aiheuttaa ainakin puolenkymmentä aivan spontaania pitkään kestävää naurukohtausta, ei kirja voi olla huono. Schmitzin erityiskunniaksi mainittakoon vielä, että herkullisimpiin kohtauksiin on siroteltu pikku vihjeitä pitkin matkaa, ja kun kliimaksi sitten varoittamatta tulee, on aseeton lukija yllätetty. Pari kertaa vaimoni jo kyseli, onko kaikki hyvin, kun meinasin nauruun tukehtua...

Esimerkiksi käy tarina yli ysikymppisestä naapurin miehestä, sotaveteraani Seposta, joka saa kutsun pressan linnan juhliin. Aikansa taikkaillaan ja kursaillaan kutsun kanssa, kunnes naiset (kuinkas muuten) ottavat ohjat. Hermannin vaimo ja Suomeen vierailulle tullut saksalaisäiti vievät Sepon ostoksille, ostetaan puku, harjoitellaan presidentinlinnassa jonottamista ja kättelemistä. Ja itsenäisyyspäivänä nähdään televisiosta, miten Seppo selviää moitteettomasti kättelyistä, vilahtaa pari kertaa ruudussa, juttelee saksaksi Saksan suurlähettilään kanssa, ja sitten... no lukekaa itse!

Tuttuutta kerrontaan toivat myös tutut paikat. Kuten Pispala ja Rajaportin sauna, minne päähenkilö saa vaimoltaan lahjaksi kymmenen kerran sarjakortin, sitten toisen, ystävystyy Urman kanssa (=ulkonäöltään Urho Kekkosen ja Jorma Uotisen risteymä) ja lopulta päätyy vakituiseksi viikkokävijäksi. Mies on näemmä suomalaistunut täysin...

Pitäisiköhän ottaa Schmitziin yhteyttä, ja lyöttäytyä joskus jonnekin Hämpin kahviloista sanalle. Päivitellä suomen kielen hauskoja ilmauksia, ja vastavuoroisesti saksan. Kuten sitä, miksi sanotaan ein/laden silloinkin kun puhutaan ilmiselvästi kahden ihmisen kutsumisesta. Eikö pitäisi sanoa vaikkapa Ich habe die Ehepaar zu uns zweigeladen... Kieleni rajat ovat maailmani rajat, so gibt es!

torstai 25. tammikuuta 2018

Ljudmila Ulitskaja: Die Kehrseite des Himmels (Discarded Relics)


Kirja on Ulitskajan parinkymmenen vuoden ajalla kirjoitetuista kolumneista ja muista kirjoituksista koottu kokoelma, joka on ilmestynyt venäjäksi vuonna 2012, saksaksi neljä vuotta myöhemmin. Vaan Siltala hoi - ei ole vielä suomeksi käännetty! Siispä ostamaan Amazoonista saksannosta.

Kirjasta on ilmestynyt myös englanniksi käännös nimellä Discarded Relics.

Aluksi Ulitskaja kertoo juutalaisesta suvustaan ja taustoistaan. Sitten on hieman hajanaisia, parinkymmenen vuoden aikana ilmestyneitä kirjoitelmia. Pääosa kolumneista kuvaa hänen poliittista ajatteluaan ja elämänkatsomustaan, uskontoa, kuolemaa ja selviytymistä rintasyövästä. Jos Ulitskajasta pitää, on loppupuolisko kirjaa melkein pakollista luettavaa.

Ulitskaja on rohkea nainen, Der Spiegelin mukaan oletettavasti nyky-Venäjän vaikutusvaltaisin kirjailija. Hänen tekstinsä Putinin Venäjästä on niin kovaa, että kumma (onni!) kun ei ole nykyinen Tsheka lähettänyt nahkatakkimiehiä asialle. Näissä 2000-luvun mittaan ilmestyneissä poliittisissa teksteissä ei tosin ole nyt kovin paljon uutta, samanlaisia näkemyksiähän täällä on luettu eri lehdistä viimeisen vuosikymmenen aikana. Mutta Venäjällä julkaistuina kymmenen vuotta sitten näillä on ollut ja on erityinen painoarvonsa.

Elämänkatsomukselliset tekstit ovat tavallaan tuoreempia. Juutalaissyntyinen Ulitskaja tunnustautuu kristityksi, tosin suhde on vähän ambivalentti. Hän peilaa kiinnostavasti kolmen Abrahamin-uskonnon näkökulmasta aikamme uskontojen vahvuuksia ja ongelmia, ja ateisteja mitenkään väheksymättä peilaa kuoleman kautta elämää ja sitä, miten hän kokisi elämän sisällön jäävän jotenkin auki, jos suhtautuisi kuolemaan ateistin lailla.

Voimakkaan tunnustuksellisen ja henkilökohtaista katsomustaan erittelevän tekstin lomassa Ulitskaja haastaa myös ortodoksisen kirkon: mammonaa, valtaa, alistumista. Tulee väistämättä Heinrich Böll ja hänen kiirastulensa katolisen kirkon kanssa mieleen - kuten Ulitskajalla, myös Böllillä on voimakkaita, koskettavia kuvauksia uskonnollisuudesta, kuten vaikkapa kirjassa Naisia joen maisemassa.
 
Kirjan lopussa on muutaman kymmenen sivun osuus rintasyövästä. Ulitskaja käy läpi diagnoosia, miettii missä leikkaus tapahtuisi, ja Venäjän sairaaloiden tasoa syvästi epäillen päättää mennä Israeliin tutkittavaksi ja leikattavaksi samaan aikaan tapahtuvan kirjailijakonferenssin kanssa. Hän käy päiväkirjamaisesti läpi pelkojaan, tuskailee muutaman kymmenen sivua kesken olevan Vihreän teltan alla -romaanin viimeistelyssä, käy esiintymässä konferenssissa, kiirehtii sieltä sairaalaan.

Kahden leikkauksen jälkeen myönteisiä ennusteita. Ja hän toteaa: Sairaudet ovat osa elämää, eivät kuolemaa (Die Krankheit ist eine Sache des Lebens, nicht des Todes). Tuota lukiessani ajattelen kesällä syöpään kuollutta äitiäni.

Syöpäjakson kuvauksen lopussa Vihreän teltan kirja on enää parin sivun verran kesken. Sairaus on selätetty; samalla on annettu lukijalle mielenkiintoinen näkymä Jerusalemin kortteleihin ja sairaaloihin, elämään Israelin ja Moskovan välillä, mainion romaanin synnytystuskiin. Täytyypä lukea tuo Vihreän teltan alla uudestaan.

Kirja sopii hyvin Ulitskajan henkilökuvaksi. Kirjoittaakseen niin erinomaisia, kansainvälisiä palkintoja kerääviä (mutta Nobel viipyy vielä!) kirjoja pitää olla tuollainen laaja persoona; samalla aikaa suoran rahvaanomainen, samalla herkkä, ymmärtävä. Äitihahmo ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, tieteilijä (geneetikko) ja taiteilija samalla kertaa. Elämänmakuista tekstiä tuottava kirjailija.