Kristiina Rikman (toim.): Suom. huom. Kirjoituksia kääntämisestä

Tekstien kääntämisessä, ja kääntymisessä kielestä toiseen, on jotain kiehtovaa. Jossain omassa maailmassaan luotu teksti oman kieliyhteisön jäsenille luodaankin uudelleen toiselle kielelle. Kyse ei todellakaan ola vain sana sanalta mekaanisesta kääntämisestä, vaan prosessista, jossa otetaan teos ensin haltuun - ja sen jälkeen aletaan paloittain luoda siitä suomenkielistä (tai mistä kielestä nyt onkaan kyse) tekstiä. Ees taas iteroiden. Kääntämisessä lukeminen ja kirjoittaminen kietoutuvat yhdeksi ymmärtämisen prosessiksi, kuten Kristiina Rikman kirjoittaa.

Olen deduktiivinen ihminen ja siksi tuo kirjan kääntyminen toiseen olomuotoon kiinnostaa. Toki aihepiiri koskettaa myös tyttäreni musikaalikäännöksistä, mikä on avannut myös omaan kirjallisuusharrastukseen oman ulottuvuutensa.

Kokenut kääntäjä Kristiina Rikman toimitti 2005 14 kääntäjän esseistä kokonaisuuden Suom. huom. Kirjoituksia kääntämisestä. Kirjoittajat kuvaavat vähän eri kanteilta kääntämisen ihmeellisyyttä, mutta kaikissa on pääosin sama juonne: Vieraskielinen kirja on otettava ensin haltuun, ennen kuin ymmärtää, millä otteella lähtee sen yksittäisiä paloja kääntämään. Kääntämisessä tärkein yksikkö kun on teos, ei sana. 

Kokonaisuus haltuun, sitten yksityiskohtiin, samalla kokonaiskuvaa entraten ja täsmentäen. Tuo on itselleni tuttu toimintatapa ja on ollut hauska huomata, miten eri lailla työyhteisössä me deduktiiviset tapaukset ja sitten toiset, yksityiskohdista yleiseen etenevät induktiivisemmat ihmiset toimivat. Vaikkapa tarjouksia asiakkaille laadittaessa. Mutta sepäs se on sitä ihmiselämän rikkautta…

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä

Ensimmäinen tutustuminen bestseller-mies John Irvingiin. Eli karheaan 700-sivuiseen seikkailuteokseen, missä isä Dominic ja poika Daniel pakenevat 1950-luvun puolivälissä tapahtunutta sattumusta ihan 2000-luvun alkuun asti. Vaikka ollaan Uudessa Englannissa eikä Keskilännessä, tarjoaa kirja omituisen valikoiman karskeja miehiä ja suurikokoisia ruokansa ahmivia naisia. Muuten sopisi kuvaukseksi Trump-landiasta, mutta jostain syystä porukka on pikemminkin republikaanikriittistä.

Kirja alkaa uittotyömaalta New Hampshiressä. Tuttua miljöötä meikäläiselle ja kiinnostavaa jo siitä syystä. Dominic on savotan kokkina, 12-vuotias Daniel käy koulua satunnaisesti ja auttaa isäänsä. Äiti on hukkunut uittolanssilla, pian hukkuu myös uittotyömaalle sattunut nuorukainen, sitten tapahtuu se ratkaiseva onnettomuus, vahinko, ja isä & poika aloittavat vuosikymmenten pakomatkan.

Kirja etenee pakoetappien mukaan, 10-20 vuoden jaksoissa. Dominic pestautuu ravintoloihin kokiksi tai pyörittää omaansa. Karskin kerronnan, juopottelun ja väkivallan lomassa isä loihtii ihania ruokia ja nuo ruokalistat tarjoavat hyvän suvannon muuten kolkonpuoleiseen tarinaan.

Kirjan rakenne on kyllä ihan kiinnostava, asuinpaikat rytmittävät tekstiä hyvin. Isän ravintoloinnin ohessa poika opiskelee ja kehittyy kuuluisaksi kirjailijaksi. Mutta tarvitaanko tähän kaikkeen 700 sivua? Toistoa on ihan riittämiin, lopussa Danielin koiran piereskelemisestäkin muistetaan mainita monta kymmentä kertaa.

Kielikään ei iske ihan samalla lailla kuin lempparikirjailijoillani - tässä tapauksessa vaikka Annie Proulx tulee hyvänä vertailukohtana. Kääntäjä Kristiina Rikmanista homma ei ole kiinni, vaikkapa uittosanastossa ja monessa muussa detaljissa käännös on laadukasta (tosin: metrinen puun pätkä ei ole tukki vaan pölkky!).

Eli: Irving ei täysin vakuuttanut. Toki lukihan sitä jenkkielämästä eri vuosikymmenillä ja eläydyin 1970- ja -80-luvun ilmapiiriin tekstissä mainittuja biisejä myöten. Mutta jäin miettimään, mitä kirjailija tällä kaikella halusi sanoa - muuta kuin iskeä tarinaa. Sitä sarkaa kyllä kynnetään ja syvältä. 

Vietnamin sota ja loppuosan 9/11 terrori-iskut laajensivat teemoja yhteiskunnallisemmalle puolelle. Edellisen osalta olikin kiinnostavaa lukea Kennedy-isistä - Daniel itse vältti sodan hankkiuduttuaan isäksi ja julkaisi yhden tuonnimisen menestyskirjan. Mutta 9/11- osuus ja amerikkalaiskriittinen paasaus jäi kuitenkin ohueksi, jotenkin päälleliimatuksi.

Tämän kirjan perusteella Irvingistä tulee mieleeni tulee muutamia vertailukohtia. Proulxin lisäksi Danielia seuratessa mielikuvat sekoittuivat Paul Austerin massiiviseen 4321- teokseen ja sen päähenkilö Archibaldiin tai Jonathan Franzenin Crossroadsiin. Kaikissa em. tapauksissa vertailu jälkimmäisten eduksi. Tiedä sitä sitten pitääkö antaa herralle vielä toinen mahdollisuus, esimerkiksi Leski vuoden verran saattaisi olla kiinnostava.

Veikko Huovinen: Ihmisten puheet

Tätä Huovista en olekaan lukenut kuin kerran nuorena. Eikä oikein muuta jäänyt mieleen kuin romaanissa esiintyneen autoilija Antti Kohosen näyte hänen kirosanojen käytöstään.

Mutta tämähän oli ihan virkistävä kirja Huovisen kirjalijanuran alkutaipaleilta vuodelta 1955. Ollaan ehkäpä Sotkamon tapaisessa kirkonkylässä, minne muutamaksi päiväksi saapuu junalla todellinen Hahmo eli johtaja Henry Arffman hienoissa vetimissään ja kultivoituneella tyylillään. 

Ja annapas olla, minkälaisen kuhinan hän saa aikaan! Kiinteistöjoppari Arrfman majoittuu paikalliseen majataloon ja rientää oitis tekemään afääreitään. Hänellä on tiedossaan tärkeää ja salattua taustatietoa pitäjän konjuktuureista ja suhdanteita hyödyntäessään pyrkii tekemään matkansa aikana muutamia hyviä kauppoja.

Kylä kiehuu kuin muurahaispesä. Juorut leviävät, ihmiset puhuvat. Autenttinen näyte maalaiskunnan elämästä kuusi vuosikymmentä sitten. Arffman saa kutsuja vallasmiesten ja -naisten luo ja kahvin sekä liköörin lomassa puhutaan pääosin jonninjoutavaa small talkia. Arrfman luo suhteita ja tekee kauppoja, kunnes muutaman päivän kuluttua palaa kotiinsa.

Kirja paljastaa Huovisesta tuttuja piirteitä. Etenkin hänen kammoksuntansa esillä olemista, pönäköitä puheita ja runonlausumista kohtaan, mikä on totta vie tullut tutuksi myöhemmässä tuotannossa. Erittäin paljastava on kuvaus esikoisteoksellaan mainetta niittäneestä kylän runoilijasta, joka melkein pakotetaan lausumaan omia runojaan yksillä syntymäpäiväjuhlilla. Introvertti runoilija ahdistuu ja pakenee paikalta heti kun silmä välttää. Saattaa olla Havukka-Ahollaan kuuluisuutta saaneen nuoren metsänhoitaja-Huovisen omaa kokemusta tässä mukana... 

Tuomo Pirttimaa: Kaksi kärpästä

Erätoimittajanakin tunnettu Tuomo Pirttimaa on julkaissut kolmannen kirjansa, Kemijokivarren kahdesta nuoresta kertovan Kaksi kärpästä. Ensin äänessä on Poika, sitten toisessa puolikkaassa Neela. Kirja kuvaa kymmenen vuoden takaista takaumaa lukuunottamatta aika lailla nykyaikaa, mutta miljöö ja ilmapiiri ovat kuin jostain 1970- tai -80-luvuilta, ihmiset ahdistuksineen melkein kuin Timo K. Mukalta.

Kirjassa elellään valtaosin muutamissa kesäpäivissä paarmoineen kaikkineen. Eletään toisiinsa vahvoissa siteissä olevan kahden nuoren sisäistä maailmaa, maailmoja, jotka ovat kaukana toisistaan. Ihmiset hapuilevat eestaas, suuntaa vailla. Muutamien kirja-arvioiden perusteella kirjassa on tummat sävyt, enkä minäkään parempaa ilmausta keksi.

Kirjan hyviä, jopa erinomaisia puolia ovat kieli ja lappilainen hyvä huumori. Tarinaa isketään ja kirjassa on muutama hyvä tyyppi. Kuten koko maan postinumerot ulkoa opetellut tapaus, joka aina kun jonkun tarinoidessa mainitaan paikannimi, nasauttaa oikean postinumeron saman tien. Eipä ole tällaistakaan hahmoa vielä tullut lukiessa vastaan! Ja jotkut henkilöhahmoista olivat hyvin sympaattisia, kuten Poika. Oikein toivoi, että kunhan hänelle kävisi elämässä hyvin!

Luonnon kuvaus on vahvaa. Ei superlatiiveja tuntureiden jylhyydestä, vaan tyhjäksi jääneiden pihakenttien kuvausta, poroja horsmapusikoissa, rapistuvat maalit tyhjäksi jääneissä taloissa.

Mutta: onpahan näistäkin jo luettu ihan nokko. Lapin tyhjenneistä kylistä tai niistä muutamista, jotka sinne ovat jääneet juopottelemaan (jos eivät ole jo mieleltään sairastuneet tai tappaneet itseään), muutaman kymmenen sivun juopottelureissusta katsastamattomalla autolla lavatansseihin (missä tietysti tapellaan). Epäoikeudenmukaisista opettajista, puhumattomuudesta, alemmuudentunnosta. Nämä ihmiset eivät puhu intersektoraalisuudesta.

Vahvan kielen ja kerronnan vastapuolena on, että juonen viimeistely on jäänyt vähän puolitiehen. Tai sitten minun mielestäni kesken jääneet juonenpätkät oli kudottu sen verran pimentoon, etten vaan hoksannut. Vähän jäi asioita auki.

Mike Oldfieldin Tubular Bells 50-vuotiskonsertti Turussa 13.3.2024

Vuonna 1973 just kaksikymppinen Mike Oldfield julkaisi yhden tuon musiikillisesti kokeilevan ajan merkkiteoksista, koko pitkäsoittolevyn pituisen Tubular Bellsin. Teos vei miehen musiikkimaailman huipulle pitkistä parikymmenminuuttisista kappaleista huolimatta - tai juuri sen takia.

Oldfieldin bändissä aiemmin soittanut hemmo nimeltä Robin A. Smith kokosi porukan ja kaverit lähtivät kiertämään maailmaa viime vuonna Tubular Bellsin täytettyä 50 vuotta. Viime viikolla kiertue päätyi Turkuun ja Helsinkiin.

Orkesteri oli kahdeksanhenkinen, ihan jännästi koottu: koskettimien ja kitaran lisäksi oli nais- ja miesvokaalia; edellinen soitti bassoa mutta vetäisi siinä ohessa upeasti 1980-luvun ison hitin Moonlight Shadowin, kitaristi taas Familyn Manin. Mutta mikä leimallista Oldfieldin pitkissä teoksissa, on se naisäänien hymnimäinen hoilaaminen, josta vastasi oma laulajansa ja hienosti vastasikin. Tuo vaelteleva naisääni tuo aivan oman äänimaisemansa Oldfieldin musiikkiin, se on yksi sen vetoavuuden tärkeimpiä tekijöitä. 

Sitten oli vielä joku sähkösello (jännä sekin!), kaksi rumpalia ja "multikitaristi".

Alkupuolisko ei ihan vielä vakuuttanut, siinä soitettiin joitain tunnistamattomaksi jääneitä pätkiä Ommadawnista ja noiden pitkien kappaleiden myöhemmistä "Return of the son..." -tyylisistä julkaisuista. Sekä isommat hitit.

Mutta annas olla, tuli sitten se minkä takia sitä pojan kanssa Turkuun asti ajettiin: Toisen puoliskon täytti varsinainen juhlakappale ykkös- ja kakkososineen. Ja olihan se voimaannuttavaa kuulla ensi tahdit ja seurata miten tuo 25-minuuttinen orkestraalisen progen huipputeos etenee ihan läheltä nähtynä. Tubularin A-osan lopussa on se hauska kohta, missä sama teema soitetaan varmaan kymmenellä eri soittimella, niistä pääosa kitaristin vastuulla, joka sai siis olla tämän tästä vaihtamassa instrumenttia olalleen. Vaan sitäpä varten hänellä oli takanaan työmies ojentamassa kulloiseenkin kohtaan sopivaa soittopeliä.

Laitetaanpa tähän linkki Youtubesta, joku samassa konsertissa oli kuvannut tuon juhlakappaleen: https://www.youtube.com/watch?v=ehXAdwXBi6U

Kuuntelin aikanaan paljon Oldfieldin pitkiä eepoksia, ihan 1983 ilmestyneeseen erinomaiseen Crisis-albumiin saakka. Sitten homma meni turhan popahtavaksi ja muutenkin meikäläisellä musiikki-into väljähti pitkäksi aikaa. Mutta onhan ne vanhat hienoja kappaleita: Ommadawn, Incantations, Hergest Ridge, Crises...Niissä on jotain sakraalista, soinnukkaiden kosketinosuuksien sekä juuri hymnimäisesti laulavien naisvokaaleiden ansiosta. 

Oldfield on muuten osannut valita poikkeukselliset naisäänet myös hittikappaleisiinsa - Moonlight Shadow ei olisi tusinatavaraa kummempi ilman Maggie Reillyn maagista ääntä.

Toinen erikoinen ja ainutlaatuisuutta lisäävä piirre on lyömäsoittimet. Joko niitä ei juuri ole -kuten Tubular Bellsissä - tai sitten niitä käytetään hyvinkin poikkeuksellisella tavalla, kuten voimakkain afrorytmein Ommadawnissa. Tai Crisesin loppuhuipentumassa, joka on aivan käsittämätön Simon Phillipsin suoritus, niin studiossa kuin livenä. Kannattaa katsoa tästä liveversiot Youtubesta.

Ja lisää ainutlaatuisuutta: malttia hyödyntää teemat perin pohjin - joskus jopa liiankin kauan kuten Incantationsin alkuosissa. Mutta progressiivisen rockin yksi piirre on, että alun pitkätkin preluudit ja keskiosat ovat myös matka johonkin eli finaaliin. Muhkea finaali ilman kymmenminuuttista valmistelua ei finaalilta tuntuisi, jollei sitä olisi kunnolla valmisteltu ensin. 

Kitaroita ei tietysti saa unohtaa, mutta niihin laitan varauman. Oldfieldin kitarasoundi on vähän turhankin vahva ja liian tunnistettava. Pykälän verran kitaroista pois koskettimien hyväksi, olisi ollut minun toiveeni!

Mutta hienoa musiikkia! Tässäpä on pari iltaa mennyt pyöritellessä herran 1970- ja 80-luvun vinyylejä...

Heinrich Böll: Die Hoffnung ist wie ein wildes Tier

Saksalaisella isolla kielialueella, sadan miljoonan porukasta kun puhutaan, näkyy ”kirjallisuus luo kirjallisuutta” -genren kirjoja. Rezensiooneja eli tavallaan kirjojen jälkilämmittelyitä, toimitettuja laitoksia, joissa varsinaisen teoksen perään on liitetty kirjan nostattamaa kritiikkiä tai missä uutta painosta on maustettu vaikkapa jonkun kirjallisuusgurun haastattelulla. Ja sitten on näitä kirjeenvaihtokirjoja. 

Joka tapauksessa, miellyttäviä tapauksia. Heinrich Bölliltäkin minulla on näitä tällaisia kolme kappaletta.

Nobel-palkittu Böll, saksalaisten omaksitunnoksi kutsuttu, aloitti kirjallisen uransa heti toisen maailmansodan jälkeen länsiliittoutuneiden sotavankeudesta päästyään. Ja samalla alkoi kirjeenvaihto toisen sodasta palanneen kulttuuri-ihmisen ja ystävän Ernst-Adolf Kunzin kanssa. Viikottain, välillä tiuhempaankin, lähtevissä kirjeissä kaverukset tukevat toisiaan kirjallisissa/teatteripyrkimyksissään, käyvät läpi arkisia asioita, ottavat kantaa Saksan sodanjälkeiseen surkeuteen. 

Sillä ankeaa on elämä Saksan raunioilla… kaikesta on pula (kirjoittaminenkin onnistuu vasta kun saa paperia!), asutaan ahtaasti, vielä vuonna 1952 on uuden (=käytetyn) kirjoituskoneenkin metsästäminen ein Urakka an Sich! 

Mutta toisaalta - jotenkuten terveinä herrat kuitenkin sodasta selvisivät. Yrittämällä eteenpäin; ”Toivo on kuin villi eläin”, ei sitä ihan kiinni saa, mutta on niitä villejä eläimiä kuitenkin olemassa, usein ihan näkyvillä asti.

Kirjeenvaihto päättyy kirjassa vuoden 1953 lopulla. Olot ovat jo vakiintuneet, Böllin kirjallinen ura pääsemässä vauhtiin. Ei sanonut sanaakaan on juuri ilmestynyt; sen - kirjeissä viitataan kirjaan päähenkilön nimellä ”Fred” - syntymistä ja vastaanottoa kuvataan kirjeissä kuukausien ajan. 

Pitkästä aikaa luin tuon ”Fredin” ihan hiljattain. Tämä samaa aikaa kuvaava kirjeenvaihto osui sopivasti käsiini, kun Munchenissä käydessäni joulun alla löysin kiinnostavan divarin. No, se oli etu mutta myös haitta, koska samaa aikaa kuvatessaan kirjat menivät jopa hieman päällekkäin. Böllin kirjeitä lukiessani näin hänet koko ajan Ei sanonut sanaakaan -kirjan köyhänä Fredinä tupakankerjuineen.

Kirjassa on mittaa melkein 600 sivua, toki varsinaista kirjeenvaihtoa ”vain” 380 sivua. Mutta on esipuhetta, muutaman kymmenen sivun kustantajan jälkisanat analyyseineen, sitten melkein 200 sivun Anmerkungen -osasto, missä pureskellaan auki kirjeenvaihdon erittäin lukuisat tekstiviitteet - saksalaisella perusteellisuudella!

No, mutta tämäpä on sympaattista. Tällaiset teokset täydentävät hyvin kirjailijakuvaa ja valaisevat mukavasti itse teoksia ja niiden aikakautta. Suomessa näitä tavataan tehdä (tai on tehty) lähinnä vain kootuissa teoksissa, Panu Rajalan kokoamat F. E. Sillanpään kootut ovat lukemistani varmaankin kattavimmat.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Suhtauduin hieman varauksella tähän toiseen Schulmaniini; ilmeisesti luvassa autofiktiota oikein viimmesen päälle. Aiemmin lukemani Kiirehdi rakkain vaikutti nopeasti kirjoitetulta ja helposti syntyneeltä. Vaan tämä Polta nämä kirjeet onkin sitävastoin rakenteeltaan vivahteikkaampi, eikä missään nimessä näytä siltä, että teksti olisi hetkessä suollettu kansien väliin. 

Tuloksena on taitavasti, jopa dekkarimaisesti koottu kirja, joka piti lukea yhteen putkeen loppuun asti.

Kirjan keskushahmoja ovat Axel Schulmanin isovanhemmat, kirjailija Sven Stolpe ja kääntäjä Karin Stolpe. Tämä täys mulqvistiksi osoittautuva Sven on kulttuurielämän iso hahmo, kuin myös kirjassa keskeisessä osassa oleva toinen kulttuurialan patriarkka Olof Lagercrantz.

Kirja on hyvin rakennettu: Väliin käydään kolmiodraamaa kesällä 1932, välillä pikku-Axel on kesällä 1988 isovanhemmillaan ja kuulee, kokee asioita joita ei pikkupojan korviin ole tarkoitettu. Välillä taas Axel aikuisena käy läpi umpikujia omassa suvussaan ja päässään. Asioita ilmenee pikku hiljaa, aste asteelta tulee lisävalaistusta. Lataus on sanalla sanottuna vahva koko ajan.

Sisältöä voisi tässä analysoida vaikka kuinka pitkään, mutta enpä taida… sillä kirjan vahva puoli on juuri tuo erinomaisesti otteessaan pitävä jännite!

Perttu Immonen: Suomalainen historia

Hienon, osin oman sukunsa tutkimukseen liittyvän Suomalaisen rahvaan historian jälkeen Perttu Immonen on jatkanut sukutarinoita Suomalaisella historialla. Nyt liikutaan varhempien vuosisatojen sijasta 1800- ja 1900-luvuilla Rantasalmelta, Hämeenlinnasta sekä Huittisista lähtöisin olevissa suvuissa, jotka jännästi sitten kutoutuvat yhteen.

Tässäkin paksussa kirjassa Immonen käy läpi historiaa mikrotasolta, yksittäisten ihmisten kautta. Suuret kansakuntaa tai maailmaa heilauttavat tapahtumat ovat kuin raameina sille, mitä Rantasalmen Tuusmäessä tai Kotkan lennätinlaitoksessa tapahtuu. Ja minua sukututkijana tuollainen käsittelytapa luonnollisesti kiinnostaa!

Sukututkimuksessa ehkä arvokkainta on juuri se, että kun saa kiinni taas yhden esivanhempansa, niin hänen tarinansa kautta koko maailmanhistoria peilautuu aivan uudella, paljon konkreettisemmalla tavalla ja paikallisesti. Nälänhädällä, Suomen sodalla tai 30-luvun lamavuosilla on nimi ja kasvot.

Immosen kirjat ovat saaneet kehuja juuri tuosta henkilöhistoriallisesta tarkastelustaan. Oikeastaan ihmetyttää, onko siinä nyt lopulta mitään ihmeellistä. Vaan ehkäpä tällaisia kirjoja ei sitten ole niin paljon tehty.

Kirjasta voisi napata paljonkin kiinnostavia anekdootteja ja tapauksia. Talvisodan taistelut Laatokan Petäjäsaaressa, missä suomalaisten jouduttua toivottomaan tilanteeseen Toivo Immonen antoi lähettitehtävissä omien puolelle lähtevälle Onni-veljelleen hyvästiksi kellon ja lompakkonsa. Onnin sutki Jukka-poika, oikea monitoimiyrittäjän perikuva, joka pistää firmoja pystyyn kuin liukuhihnalta. Tai välillä suomen-, välillä ruotsinkielinen Räihän-Reihen sukuhaara, mikä valaisee loistavasti yksilöiden liikkumista kansankerroksista toiseen. 

Mikä taas nostaa mieleen nykyajan kiivaan keskustelun identiteetistä; keskustelun, jossa ihmiset lokeroidaan aivan liian tiukkaan, yksiniittisesti, mistä herkästi tulee myös itseään toteuttava ennuste. Meistä on moneen junaan, ja veturiinkin vielä. Ja sukua tutkiessa marssii esiin monia monia esimerkkejä, miten samoista lähtökohdista on voitu päätyä hyvin erilaisiin elämänkohtaloihin.

Robert Seethaler: Kokonainen elämä

 Kirja alkaa lupaavasti:

”Eräänä helmikuun aamuna vuonna tuhatyhdeksänsataakolmekymmentäkolme tarttui Andreas Egger kuolevaan vuohipaimeneen Johannes Kalischkaan, joka tunnettiin laaksossa Sarvi-Hanneksena, ja nosti hänet läpeensä kostuneelta ja happamahkon hajuiselta olkipatjalta kantaakseen hänet kolme kilometriä pitkää ja paksun lumihangen alle hautautunutta vuoripolkua alas kylään.”

Seethalerin ainoa suomeksi käännetty kirja kuvaa 1800-luvun lopulla syntynyttä Eggeriä läpi elämänsä 1970-luvulle ja samalla vuoristokylän elämänmuutosta. Sukulaismiehen luo nelivuotiaana tullut Egger elää käytännössä huutolaisen elämää raskaan raadannan ja väkivallan alla, ja aikuisikään tultuaan siirtyy vaarallisiin töihin vuorenrinteillä, kun ensimmäisiä köysiratoja aletaan rakentaa. Tulee natsiajat ja sota, sitten taas rakennetaan rinteitä, turismi kasvaa. Kuoleman lähetessä Egger ehtii vielä nähdä televisiosta astronauttien kävelemässä kuussa.

Kirja on hyvin naturalistinen ja fyysinen kuvaus voimiensa varassa puurtajasta, joka suurten ja armottomien vuorten rinteillä elää omaa ankaraa elämäänsä. Tuossa on minulle jotain läheistä ja tärkeää, olen aina pitänyt paljon - ehkä eniten - arvossa ruumiillisen työn tekijöitä. Ehkä siksi olen pitkin elämääni pyrkinyt väsyttämään itseäni metsä- ja muilla vastaavilla hommilla. Siksi tuo Eggerinkin hahmo kiinnosti. Kuvaisiko hän ihmisen luonnollisinta olotilaa?  Ehkäpä, ainakin osittain…

Ja niinpä sai Robert Seethaler rauhallisesti etenevän kuvauksensa mukana miettimään vuoristolaisten elämää luonnon armoilla; luonnon, joka samalla hetkellä näyttää niin henkeäsalpaavan kauniit kasvonsa. Muistelin, kun joskus nuorempana kävin noissa maisemissa: kannoin monikymmenkiloista gemssiä hartioillani, toisella puolen jyrkkä vuorenseinä, toisella puolen kymmenien metrien pudotus. Näkymät kuin toisesta maailmasta. Tuo päivä vuoren rinteillä on jäänyt erittäin vahvasti muistiini. Ja niin, tällaisia kapeita polkuja siellä on iät ajat totuttu kulkemaan vuohien ja lehmien kanssa, kantamaan heinää, eräsaalista, polttopuuta.

Toisaalta: tuon ruumiillisuuden kääntöpuolena Seethaler avaa päähenkilöstään toisenkin puolen, herkän ja tuntevan luonnon kokijan; Eggerin tuntemukset säästä, lumen muutoksista ja etenkin kasvimaailmasta ovat hyvin tarkkoja. Ilman näitä kuvauksia hänestä olisikin jäänyt kolkompi, vähän yksinkertaisen työkoneen kuva.

Ja onhan kirjassa kunnon rakkauskin, tarjoilija Maria, mikä sulattaa karun puurtajan. ”Hän oli rakastanut. Ja hän oli saanut aavistuksen siitä, mihin rakkaus saattoi johtaa.”

Mutta luonto antaa, luonto ottaa, ja päähenkilö alistuu asemaansa. Silti kirjan lopussa Egger toteaa, että hänellä on kaikki: ”Hän viihtyi uudessa kodissaan. Toisinaan siellä ylhäällä oli hiukan yksinäistä, mutta hän ei pitänyt yksinäisyyttä haittana. Hänellä ei ollut ketään, mutta hänellä oli kaikki tarvittava, ja se riitti.”

”Hän ei muistanut mistä oli tullut, eikä lopultakaan tiennyt minne hän menisi. Tähän väliin jäänyttä aikaa, elämäänsä, hän kuitenkin saattoi ajatella vailla mielipahaa, välillä naurahtaen ja kaiken aikaa suuren ihmetyksen vallassa.”

Pidin kirjasta hyvin paljon. Verrattuna säveltäjä Mahlerista kirjoitettuun Der letzte Satziin tämä oli syvällisempi - ja omalla karulla tavallaan kauniskin. Vähän kuin Joel Haahtelan kirjat, mutta selkeämpi (Haahtelanhan henkevyydet menevät vähän pitkäksi eteerisyydessään).

Jotenkin hyvin elämänmakuinen, kokonainen elämä. Pieni ihminen isossa maisemassa. Tämä pitää lukea pian uudestaan, saksaksi tai jonain muuna käännöksenä ja tuumailla, avaako toinen kieliversio vielä jotain uutta.

Kjell Westö: Molly & Henry

Aivan erinomainen kirja! Kjell Westö vakuutti taas historiallisella romaanillaan; hän todella osaa mennä historiaan ja kuvata täydellisen aidon tuntuisella, jopa pikkutarkalla tavalla menneitä vuosikymmeniä. Tällä kertaa vuosia 1940-1941.

Eletään itsenäisen Suomen kohtalonvuosien aikaa, näyttelijä Mollyn ja toimittaja-Henryn silmin katsottuna. Alussa Molly kiertää Ruotsin näyttämöitä Svenska Teaterin näyttelijäryhmän kanssa tukea ja rahaa Suomelle hakemassa. Henry taas raportoi suoraan rintamalta Hufvudstadsbladetiin, mutta on samalla armeijan tiedotusjoukkojen käytössä. Soditaan, tehdään rauhaa, eletään välirauhan aikaa, kunnes käännytään uutta sotaa kohti, "kesäsotaan" 1941.

Ja Molly & Henry rakastavat, vihaavat, eroavat, liittyvät yhteen jälleen. Isoja ja pieniä tapahtumia umpimielisestä lehtitoimituksesta näyttämömaailman omiin kotkotuksiin; kesäpaikkojen sielunrauhaa, muistumia kapina-ajoilta, monen perheen arkielämää, iloa ja surua.

Westön kirjat ovat intensiivisiä, täynnä tapahtumia ja tunnelmia, kuten tämäkin 509-sivuinen järkäle. Mietin monessa kohtaa, miten valtavan paljon taustatyötä tällaisen kirjan tekeminen vaatii. Tuntuu, että jokainen yksityiskohta - joita on paljon! - on paikallaan silloisista, jo aikaa sitten muutetuista kadunnimistä tai kulloisistakin elokuvista sekä menossa olevista näytelmistä lähtien. Luontokuvauksetkin ovat tarkkoja. Helposti lukija heittäytyy pariskunnan mukaan kanoottiin, aistii tyynen kesäpäivän rauhan, lintujen äänet.

Henry kuvataan Mollya tarkemmin, vaikka hän on varautunut ja kyynis-kypsähtämisen rajamailla oleva tarkkailija, Westön kirjojen mieshahmojen tapaan - samanlainen kuin asianajaja Claes Thune Kangastus 38:ssa. Henry miettii sodan keskellä ja rauhan aikana isoja asioita, totuuden ja propagandan eroa. Westö kirjoittaa taitavasti niin, että noiden välisen rajapinnan molemmat puolet saavat perustelunsa.

Tai kun Henry on koiran kanssa metsäkävelyllä, ohi lentää lehtokurppa, kyyhky huhuilee, ja Henry pohtii joskus niin korkealle jalustalle nostettua ihmisen erityisyyttä ja miten se kuva etenkin sodassa murentuu: "Metsä kasvoi tukkitien ympärillä niin rehevänä ja tiheänä että puiden latvat näyttivät taipuvan tien yli korkealla yläilmoissa, missä taivas oli kirkkaansininen.

Henry tiesi että häntä ympäröivää idylliä ei oikeastaan ollut olemassa. Tässä suuressa vihreässä katedraalissa (...) käytiin taistelua elintilasta ja lajien sotaa toisiaan vastaan. Ja ajoittain siellä tapahtui joukkomurha tai kaksi, aivan kuten ihmisten maailmassa.

Mutta hän ei piitannut siitä. Tällä hetkellä hän seisoi turvapaikassaan ja kirkossaan, ja ihmisten maailma oli kaukana poissa." 

Molly tulee kuvatuksi enemmän niiden raamien ja kontekstien, "näyttämöjen" kautta, missä hän liikkuu. Elokuvat, lukuisat teatteriroolit, sotaa edeltävä ja sen aikainen kulttuurielämä; miten sota vaikutti heihinkin, ei vain miehiin ja lottiin rintamalla: " (hän) ... teatterin lavalla näki kiintotähti Erik Landgrenin joka vielä edellisenä iltana oli uhkunut miehistä voimaa, murentuvan vapisevaksi ja itkeväksi vanhukseksi joutuessaan ottamaan yleisön suosionosoitukset. Ja hän oli jo, tiukasta sisäisestä vastustuksesta huolimatta, alkanut taipua ajatukseen että niin se oli, sota oli miehittänyt heidät kaikki, eikä mitään turvaa ollut."

Molly tuo esille naisena olemisen ongelmia silloisessa(kin) sovinistisessa ilmapiirissä. Ainakin niitä kohtia lukiessa vahvistui käsitys, että Westö kuvaa kirjansa naiset miehiä vahvempina. Onhan naisillakin omat ongelmansa, mutta miehillä niitä on enemmän, Henryn ja muiden lukuisista alkoholihuuruisista illan- ja yönvietoista lähtien. Monenlaista kukkoilijaa on miesten joukossa - toki itse Henry kyllä kasvaa kirjan aikana.

Kirja on tähän asti lukemistani Westön paras, vaikka hyviä ovat olleet Kangastuskin ja Missä kuljimme kerran. Jo tällä kokemuksella pystyy erottamaan myös westöläiset perushahmot, jopa nimiä myöten. Jälkimmäisen Lu Lilliehjelm ilmestyy samanlaisessa persoonassaan, samoin Kangastus 38:sta Neiti Wiik, nyt rouvana, samaten samasta kirjasta Claes Thune, jolta tosin on vain lainattu nimi ja annettu se paljon jyrkemmän ja aggressiivisemman kaverin kannettavaksi. Westö korostaa jälkisanoissaan kaikkien nimien olevan fiktiota; silti mietin, mitä tuo samojen nimien ja hahmojenkin esiintyminen viestii? Kun Westöstä varmaan tehdään kirjallisuusgradu jos toinenkin, niin voisihan sitä joskus tutkaista!

Robert Seethaler: Der letzte Satz

Itävaltalainen Robert Seethaler on kova kirjailijanimi maailmalla, mutta suomeksi häneltä on vain ilmestynyt kehuja täälläkin saanut Kokonainen elämä. Monta kertaa on pitänyt siihen tarttua, vaan enpä ole vielä aikaiseksi saanut. 

Nyt aloitin Seethalerit toisella kirjalla. Pääsin pitkästä aikaa käymään Saksassa, tyttären kanssa sikäläistä joulutunnelmaa kurkkaamaan - ja siellä Hugendubelin kirjakauppaan! Seethalerilta oli paraatipaikalla monia kirjoja, vaan tämän viimeisen lauseen takakansi herätti huomion. Mahler! Kirja kertoo Gustav Mahlerista! Pakkohan se oli ostaa…

Gustav Mahler oli viime vuosisadan alun ykkössäveltäjiä ja kapellimestarina aikansa Herbert von Karajan. Hänen voimakas, totaalinen, monin paikoin myös kansanlaulumaisia kauniita säveliä esittävä musiikkinsa kolahti minuun täysin jo nuorena ja Mahlerin 15 CD:n kootut on ykkösmusiikkiani klassisen joukossa.

Maaimanmaineesta huolimatta Mahler oli vähän traaginen tapaus. Hän kuoli vain 50-vuotiaana, toinen tyttäristäkin kuoli lapsena, ja aikansa wieniläisen seurapiirineidon, paljon maestroa nuoremman Alma Schindlerin kanssa solmittu avioliitto rakoili säveltäjän viimeisinä vuosina. Ja onhan se musiikkikin monin paikoin tummaa, raskasta, aikansa progemetallia...

Mutta kirjaan: Mahler on käynyt 1910 - perhe mukanaan - menestyksekkäällä konserttikiertueella jenkeissä. Nyt palataan Eurooppaan valtamerilaivalla, ja sairaalloinen säveltäjä viettää aikaa laivan kannella yksin, käy elämäänsä läpi ja keskustelee ajoittain hänelle teetä tuovan 15-vuotiaan laivapojan kanssa. Hän ei keskustele palvelijapojan kanssa musiikistaan, vaan arkipäivisistä asioista; samoin itsekseen hän puhelee ääneen meren lintujen liikkeitä miettiessään. Hän aavistaa lähellä olevan kuolemansa.

Hiukan kirja jäi askarruttamaan. Ehkä odotin jotain vähän "järeämpää" teosta, koska se on ollut arvostelumenestys. Jonkun verran toki on ihmetelty, kun kirjassa ei puututa suuren säveltäjän musiikkiin muuta kuin mitä Mahler jonkin verran itse muistelee menneitään; kiistoja Wienin ja Munchenin musiikkipomojen kanssa, tai maaseudun lintujen lauluja muistellessaan, miten niistä syntyi sävelkulkuja teoksiin. 

Omasta mielestäni tämä on kirjan vahvuus. Minimalistinen teos esittelee kohti loppuaan kulkevan Mahlerin ihan samanlaisten arkisten ja eksistentiaalisten asioiden kanssa mitkä koskevat keitä tahansa meitä. Ja keskustelut laivapojan kanssa, joka ei kunnolla edes tiedä mitä klassinen musiikki on, vielä korostaa tätä. 

Seethaler haluaakin omalta osaltaan laittaa pisteen Mahlerin elämälle ja ennakoida suuren nimen vaipumista tulevina vuosikymmeninä osittaiseen unohdukseen. Mahlerin säveltäjänmaine palasi toki sittemmin ja 1970-luvun jälkeen häntä on taas pidetty yhtenä klassisen musiikin suurista nimistä.

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia

Sirpa Kähkönen on kirjoittanut avoimen ja omaa perhehelvettiään paikoin raastavasti kuvaavan kirjan. Omasta hiljan kuolleesta äidistään, äitisuhteesta ja suvun tragedioista koostuva teos on samaan aikaan herkän ymmärtävä, samalla surullinen - jopa raskas, jota Kähkösen lämmin, paikoin impulsiivimainen kieli toki lievittää ja pehmentää.

Kähkönen käy keskustelua kuolleen äitinsä kanssa ja käy läpi heidän yhteisen elämänsä esineitä ja asioita läpi. Niitä tytär kokoaa uurnaan äidin matkalle sinne toiselle puolelle.

Kirjassa tulevat vastaan monet tutut ihmiset Kähkösen aiemmista kirjoista. Vasemmistolainen, nuorena Neuvostoliittoon loikannut isoisä tuli tutuksi jo Graniittimiehessä, Vihreän Salin Irene on ilmetty kirjailija itse joka pelkää kotiin menoa kun ei tiedä, kumpi kahden persoonallisuuden äidistä kulloinkin on vastassa.

Nuorena liikenneonnettomuudessa loukkaantunut äiti kantoi vammojaan koko ikänsä, samoin henkisiä vastaavia, joita sodanaikaset sukupolvet tunnetusti ovat kantaneet ja periyttäneet jälkipolvillekin.

Mutta Kähkösen kaunis ja soljuva kieli tuo esille myös lämpimiä hetkiä ja elämän kauneutta, viehättävää Kuopiota puutalokortteleineen ja Kallaveden rantoja.

Kirja on varmaankin Kähkösen paras, mikä on paljon sanottu läpeensä vahvasta tuotannosta. Vaikka hiukan väsähdin suvun ja perheen ongelmien vatvomiseen kirjan loppua kohti, niin Finlandia-palkinto on hyvin ansaittu!

"Mitä minulla on näiden Nornien, näiden elämänkutojien, kohtalonleikkaajieni kanssa tekemistä, kaksi vasenta kättä, peukalo keskellä kämmentä, toistaitoinen, minä. Hypistelen kerää taskussani, haluan purkaa sen, kukaan ei pura valmista kerää takaisin vyyhdeksi, sen minä juuri haluan tehdä.

Vyyhdetä takaisin meidän elämän kerän, äiti, sinun ja minun. Minä olin sinussa kerällä, minä olin sinussa langalla kiinni, elämänlangalla, sinä olet minussa, kuolemansiteellä, sinä olet säikeinen säikeissäni, syy minun syissäni, langansyissä, sinä olet tervainen touvi ja silmukka köydessä.

Kähkösestä on ymmärrettävästi ollut nyt Finlandia-palkinnon yhteydessä liuta haastatteluja, missä hän on käynyt läpi äitinsä kuoleman jälkeisiä tuntemuksiaan. Samalla koronavuosien pysäyttäessä on tullut arvioitua elämää muutenkin uudelleen ja suhteessa uskontoon ”iso kivi lähti vierimään”. Kirjailija kävi rippikoulun ja liittyi kirkkoon: ”Jotain sisälläni oli kypsynyt ja tarve kuulua johonkin kasvanut. Kirjailijan ammatissa joutuu joskus pullistelemaan kuin sammakko ja suurentelemaan itseään. Minulla oli tarve pienentyä ja asettua itseäni suuremman varaan.”

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

 

Ruotsissa suosittu kirjailija-toimittaja Alex Schulman kirjoitti reilu kymmenen vuotta sitten isästään ja isäsuhteestaan kirjan, joka nyt on saatu suomeksi. Isä, alkujaan suomalainen Allan Schulman muutti Ruotsiin sotien jälkeen ja teki näkyvää uraa Ruotsin televisiossa ja radiossa. Oli naimisissa pari kertaa ja Alex on yksi jälkimmäisestä, paljon nuoremman vaimon kanssa eletystä avioliitosta syntynyttä poikakolmikkoa.

Kirja on Alexin täyttä autofiktiota. Muistoja isästä ja oman pään sisäisiä tuntemuksia, joita poika käy läpi -suorastaan vatvoo ja velloo – läpi kirjan. Leikkisä pienten poikien vanha isä, ajoittain hyvin äkkipikainen. Pelaamista perheen kesämökillä, kiistoja pikkuasioista, vähän myös takautumia isän tv-uraan hauskoine sattumuksineen.

Kirjan nimi tulee isälle rakkaasta Tove Janssonin syyslaulusta, joka lauletaan hautajaisissa ja jota kuunnellessa Alex pelkää, saako pidettyä itsensä kasassa. Kirjan kannessa kerrotaan isän suomalaistaustan olevan pojalle tärkeä; kirjassa ei Jansson-tekstin ohella kuitenkaan ole kuin pari mainintaa Suomesta. Harmi, sitä puolta olisi lukenut enemmänkin. Sitä paitsi tuntuu, että Syyslaulusta olisi voinut napata jonkun osuvammankin värssyn tämän kirjan nimeksi; en oikein päässyt selville mihin kiirehtimiseen nimi erityisesti viittasi.

Mitähän vielä? Nopeasti luettu ja kivoja tunnelmakuvia. Painovirheitä aika paljon. Ei mitään suurta maailmankirjallisuutta.

Slava Skokov - Mikko Porvali: Kentälle jääneet

Kentälle jääneet - Kannaksella 1944 kadonneita sotilaita ja heidän etsintänsä on toisenlainen sotakirja: se keskittyy Kannakselle kaatuneiden sotilaiden jäänteiden etsimiseen, varsinaiset sotatapahtumat ovat kirjassa tarpeellisena taustoituksena mukana.

Pietarilainen Slava Skokov vastaa kirjan pääosasta, suomalainen Mikko Porvali sotatapahtumien raportoinnista. Skokov on pietarilaisen Karjalan Valli-etsintäryhmän aktiivi, ydinfyysikko, joka kumppaneidensa tapaan on viettänyt vapaa-aikaansa Kannaksella tässä salapoliisityössä. Kunnes koitti vuosi 2022 ja Ukrainaan hyökänneen Venäjän liikekannallepano - silloin Skokov sai huomata kokevansa karjalaisevakkojen kohtalon, hän pakeni Suomeen.

Tämä taitaa olla toinen sotakirjagenreen sijoittuva teos, jonka olen lukenut. Lehdistöstä ja historiankirjoista, muun muassa olen toki lukenut paljonkin aiheesta. Summat, Talit, ja Ihantalat, mutta täynnä lyhenteitä olevien JR tai divisioona sitä ja tätä koskevat selostukset valtavassa sodan lihamyllyssä ei ole muuten lukijan kynnystäni ylittänyt. Mutta tämä ylitti, avaten sotakirjallisuutta vähän toisenlaisesta näkökulmasta. 

Kannaksella datsaansa pitävä Skokov kavereineen viettää viikonloput etsien vanhoja poteroita, apunaan kartat ja suomalaisveteraanien toimittamat muistiinpanot taistelujen aikana kadonneista. Metallinpaljastimet piipittävät, löytyy vyönsolkia ja hylsyjä, ja kun oikein onnistaa, niin se tärkein: tuntolevy numeroineen.

Kirja kuvaa hyvin kiinnostavasti, miten tuntolevyn tunnistamisen jälkeen prosessi etenee. Joskus nopeasti, joskus monimutkaisten DNA-testien kautta, kulminoituen sitten päätepisteeseensä: kadonneen suomalaissotilaan päätymiseen kotimaan multiin ja sankarivainajan hautajaisseremoniaan.

Siksi tällaisessa etsintäkirjassa myös sotatapahtumien kuvaus taustalla on erittäin paikallaan. Tämä oli tilanne, näin hyökkäys ja torjuntataistelu eteni, nämä olivat ne olosuhteet, miten joku Väinö tai Pentti vain katosi. Ja miten sitten 70 vuotta myöhemmin heidän tarinalleen laitetaan päätepiste.

Kirjan lopun päätössanoissa Mikko Porvali, itsekin terijokelaisen siirtokarjalaisen jälkeläisiä, kuvaa oman sukunsa sotakokemuksia ja karjalaisten vuosisataisia kokemuksia Venäjästä. Hän pohtii siirtokarjalaisuuden antamia opetuksia monelta kantilta, myös niin, ettei kotinsa ja elämänpiirinsä menettäneiden ihmisten jälkeläinen voi olla kovasydäminen toisia kotinsa menettäneitä kohtaan. 

Ja kaikista vuosisatojen aikana Karjalan alueella koetuista vihollisuuksista huolimatta hän muistuttaa tärkeimmästä opetuksesta, siitä, että "...rajaseudut ovat kaikkialla maailmassa kanssakäymisen kehtoja, joiden kautta innovaatiot, investoinnit ja uudet ajatukset leviävät. Rajaseudun ihmiset rakentavat vuorovaikutuksen - he ovat silta, eikä liikenne pysähdy sillalla."   

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Luin Anna Soudakovin toisen kirjan Varjele varjoani alkuvuodesta, ja nyt tartuin vuonna 2020 ilmestyneeseen esikoiseen. Mitä männyt näkevät kertovat Neuvosto-Venäjän 1930-luvun massamurhista, ja siitä, miten kirjan avainparille Jurille ja Tanjalle heidän vanhempiensa kohtalo Sandarmohin mäntykankailla Venäjän-Karjalassa vähitellen 1900-luvun lopulla avautuu. 

Jo monista yhteyksistä tutuksi tullutta kertomusta; lapsilta riistetään vanhemmat kesken arkiaskareiden, sitten elämän etenemistä rasittaa 1950-luvun loppupuolelle saakka syrjitty asema isänmaan vihollisten jälkeläisinä, perheiden ja ihmiskohtaloiden heittelemistä ympäri imperiumia Uzbekistania myöten, olojen astettainen helpottuminen. Kunnes sitten 1990-luvun vaihteessa muutetaan Suomeen ja opetellaan elämää aivan uusissa olosuhteissa.

Koskettavaa ja niin surullista, varsinkin kun sama toistuu taas Venäjän imperiumissa.

Kirjat tuli tavallaan luettua väärinpäin. Ne menevät hiukan limittäin; molemmissa Soudakova on keskeisenä kokijana, esikoisessa Suomeen pikkutyttönä muuttaneena pikku-Mariana, "varjokirjassa" Ninana. Tässä suhteessa näin päin luettuna Mitä männyt näkevät kärsikin hienoisesta tautologiasta, mikä ei olisi välttämättä tuntunut niin paljon jos olisin lukenut kirjat toisin päin.

Mutta näistä on pakko kirjoittaa ja puhua, etenkin näinä aikoina.

Veikko Huovinen: Ronttosaurus

Tämä 1976 ilmestynyt novellikokoelma on jäänyt hieman legendaarisen edeltäjänsä Rasvamaksan (Leevi Sytky, Jutta Grahnin mies) varjoon. Itsekin olen vältellyt sitä parin liikaakin mieleen jääneen oudon kokeilun kuten Caledonia-novellin ja parin Pieneen historialliseen sarjaan kuuluvan vähäverisen kertomuksen takia.

Vaan annapas olla, parhainta Huovista kirjasta kyllä löytyy. Kuten Joosep Kinaretilainen novellissa Ihminen, älä lannistu! Eläkemies Joosep tuntee jo "kuoleman kyhnytyksen niskatukassaan", mutta ennen kun se puristi kyntensä syvälle Joosep Kinaretilaisen kurkkuun, ehti tämä kuoleman sisukas vastarintamies kehittää yhtä ja toista.

Ja niinpä tapaamme tämän Huovisen teoksista tutun jäärähahmon suunnittelemassa itselleen hautaamisen jälkeistä elämää hyvin varustellussa bunkkerissa hautausmaalla.

Toinen suosikkihahmoni on Väinö Karkia-Larkka, ylväs meren kulkija jota suolaiset ulapat kutsuvat... Eli yksinäismies, joka reissaa Turun ja Tukholman väliä joka päivä ja bongaa taxfree-myymälän tarjouksia (piti oikein käydä Alkosta portviinipullo ostamassa novellin innoittamana!). Huoviselle tuttua herkuttelua ja hyvien talvivarastojen keruuta, sopivasti detaljeja muuten laveaa kerrontaa ryydittämään ("Martellin Medaillon V.S.O.P:n laivahinnan ja Alkon hinnan ero on 100 markkaa!) ja sitten kesäkauden matkailusesonkin lopputulos: Väinö laskee voittaneensa kesän aikana 25 000 markkaa!

Tai huippupikajuoksija L. Paraske, jolta nopeus on kateissa, kun pitäisi pissiä doping-testissä. Ja kiroileva mannekiini Mai-Britt, jonka kiroilun, vaikkapa kun pudotti kamman, "seurauksena oli auringon pimentävä mustien haaskalintujen joukko... Myös erilaiset sukupuolisanaston alatyyliset herhiläiset lensivät hereästi hänen huuliltaan, joilla ruusut, lemmikit ja vanamot olisivat olleet paremmin kotonaan." Tolkuton kiroilu johdattaa Mai-Brittin kriisiin, vaan - kuten usein Huovisen tarinoissa - kauniistipa käy sitten hänellekin lopulta!

Vaan onpa kirjassa myös tuttua ja viluista ihmisen kohtalon pohdintaa. Huovinen toistelee Joosep-novellissa ja muuallakin hänelle tutunomaisia, Talvituristimaisia ilmaisujaan elämänkulun eksistentialistisesta jylhyydestä: "Hautajaispäivä oli sellainen kuin se joskus voi olla joulukuussa. Viima oli kylmä, taivas harmaa, ja juoksutti lunta. Siinä se oli ihmisen vaivan palkka... Jos on hankkinut hyvän kielitaidon tai paljon tietoa päähänsä, niin nyt ne pääsevät karkuun talvituulen myötä."

Huovisen kieli on ollut terävimmillään 1970-luvulla. Enää seuraavan vuosikymmenen Joe-Sedästä ja muista ei löydy ihan niin meheviä ilmaisuja kuin "...Omaiset surivat äänekkäästi kuin automaattinen pyykkikone, ja kaikki ihmiset sanoivat, että siinä se meni hyvä mies..."

Joosepin, pikajuoksija Parasken ja muiden tarinat ovatkin parasta anarkisti-Huovista. Joskus mietin, että kun tässä elämässä nyt ei ehkä ihan huonosti ole mennyt, niin miten paljon tuota jo nuoruusvuosieni suosikkikirjailijaa on kiittäminen. Ajatus on hiirihaukka, se ei lähde keskitysleirille, ihmisen mieli on vapaa... Kun on noita sotkamolaismetsänhoitajan faabeli- ja muita tarinoita lukenut pienen ikänsä, niin ihan ensimmäiseksi ei tule mieleen se, että lähtökohtaisesti asiat tässä ihmisten maailmassa eivät olisi ylipäätään mahdollisia. Vaan että useinkin ne ovat. Toki siinä saa lyödä joskus päätänsä seinään, mutta toisaalta tulee sitten löydettyä sellaistakin mitä Lapinlahden lintujen rallattamalla "se ei käy, se ei käy, se ei kertakaikkiaan käy" -asenteella ei varmasti löytyisi.

Jukka Koskelainen: Viisi matkaa Saksan sieluun

Ketä Saksa kiinnostaa, kannattaa tutustua esseisti-runoilija Jukka Koskelaisen kirjaan "Viisi matkaa Saksan sieluun". Ja minuahan kiinnosti. Yleensäkin esseily on kiinnostavaa, sellaista meikäläisen lukukelpoista lajia vaan osuu silmiin harmittavan vähän. Ja Saksahan on nyt Saksa.

Kirja on matkakirja, esseekokoelma ja kirjallisuuskatsaus. Välillä tuhti aatteellis-filosofinen kokoelma, välillä leppoisaa pohdiskelua ja tajunnanvirtaa, junan ikkunasta saksalaismaisemaa katsellessa. Vaikka asiat ovat joskus vaikeaselkoisia, niin silti sitä on joutuisaa, jopa leppoisaa lukea, kun teksti rullaa. 

Saksa on vanhastaan Koskelaiselle tuttu maa ja hän käy ottamassa vielä syvempää tuntumaa muutamilla matkoilla Berliiniin, Jenaan, Frankfurtiin...  ja antaa ajatustensa kulkea. Pidän tällaisesta tuulettelukirjallisuudesta. Varsinkin teemoista, joihin on omaakin tarttumapintaa - kuten vaikkapa derkkutaustaiset kirjailijat - saa kirjan avulla palloteltua omia ajatuksiaan ja opittua uutta. 

Itä-Saksaa kuvaava osuus - matka Jenaan - onkin itselleni muita osia kiinnostavampi juuri laajan harppi-Saksaa edustavien kirjailijoiden käsittelyn vuoksi. Tähän kokonaisuuteen olisi voinut uhrata enemmänkin sivuja. Monen osalta käsittely jää vähän kursoriseksi, vaikka Koskelaisen tietämys ei ainakaan näy olleen esteenä.

Koskelainen harmittelee, että idän puolen kirjailijat ovat jääneet unohduksiin Suomessa. Osin siksi, että ylipäänsä Saksa ei hänen mukaansa enää kiinnosta. Olisikohan noin? Joka tapauksessa pitäisi kiinnostaa. Kanttuvei mennyt Energiawende ja vielä se, miltä koko saksalaisten energiapolitiikka näyttää Ukrainan sodan näkökulmasta. Tai äärioikeistolaiset ja AfD. Tärkeitä teemoja olisi kyllä vaikka kuinka koko Euroopan kannalta, josta syystä saksalaisten mielenmaisemista olisi syytä näillä pohjoisen perilläkin lukea enemmän.

Saksalaisuutta pohtiessaan Koskelainen marssittaa esiin koko joukon germaanifilosofeja ja pohtii, miten paljon kukin on vaikuttanut - tai sitten heijastanut saksalaista mielenmaisemaa. Herra nimeltä Carl Schmitt on ansainnut kokonaisen lukunsa; syystäkin, koska tuo karismaattisen johtajuuden kanssa flirttaillut 1900-luvun alkupuoliskon ajattelija on valitettavan ajankohtainen tälläkin hetkellä: ”Kansan tahdon luonnollinen ilmaisumuoto on yhteen kokoontuneen joukon väkijoukon kannatushuuto tai hylkäyshuuto. Tällainen huutaminen on koko kansan elinvoimainen ja luonnollinen ilmaisukeino, jonka liberalismi yrittää tukahduttaa. Vain aidoissa kansankokouksissa ja spontaaneissa joukkoilmauksissa toteutuu Schmittin mukaan aito demokratia.”

Tämähän on kliseemäisen tuttua saksalaisuutta, eikä lainkaan myönteisessä mielessä. Tasapainon vuoksi Koskelainen tuo esille saksalaisesimerkkejä vastapuoleltakin eli valistusajattelusta, ja ehkä sieltä olen itsekin aikoinani löytänyt ne tarttumapinnat, miksi olen tuosta maasta aina pitänyt, jalkapallofanitusta myöten. Kieli nyt on tietysti ollut minulle yksi selvä houkuttaja ja koukuttaja tylsään englantiin verrattuna; jopa tavallinen proosateksti saksaksi kirjoitettuna polveilevine sivulauseineen on kuin runoa. Ja Koskelaisen loppusanoista löysin itsellenikin jotain tuttua: 

"...tahdoin etsiä saksalaisuudesta vastapainoa pintapuoliselle materialismille, jota pohjoisamerikkalainen kulttuuri toi yllin kyllin tullessaan.

Sellaista löytyikin, vaikka kuinka paljon. Joskus upposin filosofian tai kirjallisuuden syövereihin siinä määrin, että upposin välillä niiden syviin syövereihin kykenemättä löytämään suurta oivallusta. Elämä kuitenkin etenee tapahtumasta toiseen, ja suuresta kuvasta näkee vain välähdyksiä. Ne riittävät hyvin, ainakin minun tarpeisiini."

Muuten hienosta kirjasta vielä miinus eli tolkuton määrä kirjoitusvirheitä. Niitä on paikoin useitakin sivua kohti. Kustannustoimittaja on nyt slarvannut, mikäli ylipäänsä sellaista on ollut. Kiusallisimpia ovat vuosilukuvirheet: 1700-luvun kirjailija Schiller sai huomiota ensimmäisellä näytelmällään 1782, kun vain kolme riviä aiemmin hän on muka asunut idyllisessä puutarhatalossa 1897. 

Tai: ”…Hegel sai palkattoman pestin Jenassa vuonna 1701. Hänen kirjansa Hengen fenomenologia oli luvattu julkaista, ja filosofi tekikin sen parissa kiivaasti töitä, ennen kuin se ilmestyi vuonna 1807.”

Ja sitten oman kirjailijaguruni Christoph Heinin kohdalla on drastinen virhe: esikoisteos Der Fremde Freundin päähenkilö Claudia EI ole asianajaja, vaan lääkäri! Donnerwetter!

No, hyvä kirja tästä huolimatta. Jopa viisas, lohdullinenkin; sellainen, jonka paikka on sohvan viereisessä pikku kirjahyllyssä, sopivasti esillä, jotta siitä voi silloin tällöin lukaista sivun pari ja jäsentää maailmaa ympärillä: "Itse asiassa historiankirjat ovat hyvä, ehkä ainoa lääke nykyajan julmuuteen: niiden avulla huomaa, että sodan jälkeinen Eurooppa ei ole lainkaan huono paikka elää, ainakaan verrattuna menneisiin aikoihin.”

F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä (kirja sekä ooppera Hämeenkyrön Myllykolussa)

Yksi parhaimmista kirjojen aloituksista: "Mitään suviyötä Pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee..."

Ihmiset suviyössä on parasta Sillanpäätä, omasta mielestäni nobelistin paras. Luen siitä joka kesä ainakin pätkiä. Kesän kuvauksen ja menneiden maailmojen nostalgisten tuulahdusten ohella minua viehättää kirjan flow-tyyppinen rakenne, jossa samaan aikaan, parin yönseudun aikana tapahtuu niin miehentappoa, synnytystä, uuden liiton syntyä kuin vanhan Telirannan muorin vaipumista pois tästä maailmasta. On erilaisia ihmistarinoita limittäin toistensa kanssa, mutta niiden yllä joku suurempi kosmos, jonka osana pienet ihmiset elävät elämäänsä.

Sillanpään tyyli on maalailevaa, impressionistista. Mitään pääjuonta ei ole, mutta kirja on silti vahva kokonaisuus. Pakko myöntää, että osansa kiinnostukseeni on myös tutuilla maisemilla ja paikan- sekä henkilönimillä.

Joten pakkohan se oli nähdä, kun kovilla nimillä ryyditetty esiintyjäkaarti vetäisi Suviyön oopperan muodossa kirjailijan synnyinkodin Hämeenkyrön Myllykolussa olevassa kesäteatterissa. Ja muistella samalla Valentin Vaalan ohjaamaa elokuvaversiota vuodelta 1948, joka on noteerattu yhdeksi Suomen parhaista elokuvaohjauksista. 

Tuosta elokuvasta mieleeni on jäänyt Martti Katajiston näyttelemän tukkijätkä Nokian paljaan tuskainen ilme. Ja nyt oopperaversio nosti tuon Nokiaksi sanotun kaupunkilaispoika Yrjö Salosen tapauksen vahvasti esille. Niitä kohtia lueskelin vielä kirjasta tarkkaan esityksen jälkeen.

Nokia on kirjan surullinen, homoeroottinen hahmo. Hän on mennyt kesäksi uittoponttoonille näytelmistä omaksumansa ihanteellisen käsityksen varassa, millaisia salskeita miehenvartaloita uittotyömailla on - osaksi toki joitain kortinpeluuvelkoja paetakseen. Mutta uiton rumat ja rähjäävät äijänköriläät ovat Nokialle pettymys. Hän saa varmaan kokea olevansa outolintu, joka toisaalta koittaa paikata äijämäisellä uholla toiseuttaan. Viinaakin juodaan, seuraa sanaharkkaa yhden rähjäsällin, entisen kapinavanki Jukka Mettälän kanssa, ja sitten viuhuu puukko. Oopperassa Tuomas Miettola vetää Nokian roolin hienosti.

Sillanpää kuvaa Nokian persoonaa ja mielenmuutoksia uskomattoman hienosti ja koskettavasti: "Hänen katseessaan oli omituinen, melkein naismainen heloitus, kun hän katseli ulos akkunasta taivaan avaruuteen, niinkuin vaistomaisesti olisi siltä hyvästiä ottanut." Tämä on juuri se vahva kohta Valentin Vaalan elokuvassa, kun Nokia jo taposta vangittuna hoilottaa: "Poika oli nuori ja lapsellinen - oli nuori, kaunis ja lapsellinen..." (...)  "Mitä te tiedätte ihmisen pojan tuskasta? Kun nuorta mieltä polttaa sellainen kaipaus, ettei itsekään tiedä, mitä se mieli kaipaa. Katsele vaan, sinäkin tyttö, sinulla on heilasi, jota halaat milloin haluat, mutta mitä on minulla? Ei enää edes äitiä, äitiä, äitiä..." 

Yllättävää, miten selkeästi kirjailija ylipäänsä kuvaa Nokian homoutta useissa kohdissa kirjaa vuonna 1934. Ei ole ollut noihin aikoihin kirjallisuudessa tapana... 

Myllykolun puronotkoon rakennetussa kesäteatterissa Suviyö eli hienosti. Kirjaan verrattuna framille oli nostettu etenkin Nokian sekä toisaalta sukupolvia ja eri aikoja yhdistävän Telirannan muorin tarinat, ja ihan hyvä niin. 

Ainoa miinus, tai riitasointu koskee mielestäni sävellystä. Paavo Korpijaakon oopperasävellys on nykyaikainen eikä siinä juuri melodioilla herkutella, Mikäpäs siinä muuten, mutta kun Sillanpään kirja suorastaan tulvii luonnon ja ihmiselon harmoniaa - uittoponttoonilla tapahtunutta rähjäämistä ja tappoa lukuunottamatta - niin saisi sävelmaailmakin olla vähän tonaalisempi ja harmonisempi. Toki kuitenkin: laulamista oli hieno kuunnella - Johanna Rusasen, Päivi Nisulan, Valtteri Torikan ja muiden äänet soivat puromaisemassa hienosti - ja oli upea nähdä, miten Sillanpään bravuuri toimii tuollaisessakin muodossa hyvin. Ja puolituhantinen katsomokin oli koko pariviikkoisen näytöskauden illasta toiseen tupaten täysi. 

Suonna Kononen: Jokisaarnat - Kirjallisia melontoja

Kulttuurin monitoimihlö eli toimittaja-muusikko-kirjailija Suonna Kononen on kirjoittanut mukavan ja henkilökohtaisen kirjan kirjailijoista, jokimaisemista ja melomisesta. Osin Karjalainen-lehden kulttuuritoimittajan työnsä peruina Konosella on laaja repertoaari Pohjois-Karjalan ja muun itäisen Suomen kirjailijoita, niin tuttuja kuin vähän tuntemattomiakin. Ja heitäpä yhteen kutomaan hän kokoaa joet, ja maestro Kononen itse kanootillaan melomaan, pohtimaan ja jutustelemaan jokien varsilla asustaneita tai vaikuttaneita kirjanikkareita. 

Paristakymmenestä ”jokisaarnasta” koostuvan kirjan rakenne on nerokas. Se sallii monenlaista mieleenjuolahtumaa eikä pakota vain kirjailijoiden esittelyyn, vaan ajatukset kulkevat pitkin jokimaisemia ja niiden yksityiskohtia mesiangervoista ja palpakoista laululintuihin tai mökkilaitureilla räksyttäviin koiranhuntteihin. Tai menneen maailman maisemia, muistoja nuoruusvuosilta, jo tämän elämän jättäneitä kirjailijoita. Myös lehtijuttuihin haastateltuja, mikä minunlaistani entistä toimittajaa viehättää oikeinkin paljon: Kononen palaa joskus vuosikymmen - parikin sitten tehtyyn haastatteluun ja saa joillain nykypäivän huomioilla ryyditettynä kirjailijakuviin kivan persoonallisen lisänsä. Esimerkiksi Matti Mäkelän, Heikki Turusen ja sitten itselleni tuntemattomien tai pienempien painosten kirjailijoiden esittelyt ovat hyvin kiinnostavia. Toimittaja-Kononen juo kahvit haastateltavan kotona, tekee muistiinpanoja - ja sittenpä taas kanootti liukuu pitkin jotain Haapajokea eteenpäin.

Välillä heittäydytään muusikon olomuotoon: Huojuva lato -kantripumpun laulajana Kononen luikauttaa säkeen pari, kun sopiva värssy sattuu joenmutkan takaa käsittelyyn tulevasta kirjailijasta mieleen tulevan.

Kuuntelin kirjaa ja pidin samalla pädin Karttapaikkasovellusta auki. Konosen turinoidessa seurasin kartalta joenmutkia ja tutkailin, miten pieneksi menevällä sinisellä karttaviivalla vielä kanootti kulkee. Ja miten monella tavalla joen voi nähdä. Esimerkiksi Valamon luostarin läheistä Juurakkojokea Kononen kuvailee näin: "Se on nätti suojoki jonka pinnalla lumpeenlehdet täplittävät kuin pisamat kauniin naisen kasvoja ja metsän tiaiset reunustavat helinällään jokinaisen korvariipuksina.”

Leppoisaa ja sivistävää kesälukemista!

Kononen on nostalgis-romantikko. Hän haikailee mennyttä maailmaa etenkin toimittajaminänsä kautta ja pohtii sitä muutamien eläkkeellä olevien toimittajakollegoiden kanssa, miten journalismissa on menetetty enemmän kuin saavutettu uutta. Kuten vaikkapa aikanaan hyvinkin merkittävässä asemassa olleet pakinapalstat.

En ole erityinen äänikirjojen ystävä, kuuntelen kirjoja lähinnä vain silloin kun ei aikaa löydy oikeaan lukemiseen. Tai mahdollisuutta, kuten automatkoilla. Mutta tämä kirja kannattaa nimenomaan kuunnella; Konosen itsensä lukemana siihen tulee aimo ripaus henkilökohtaisuutta lisää. Olisiko tämä sitten oikein hybriditeos?

Christoph Hein: Unterm Staub der Zeit

Berliini 1960-luvun alussa. Itäsaksalainen Daniel aloittaa lukion Länsi-Berliinissä isonveljensä perässä, syystä että harppi-Saksa ei sallinut papinlapsille mahdollisuuksia lukiokoulutukseen. Vuonna 1960 raja oli Berliinissä vielä auki, ja monet tuota mahdollisuutta käyttivät niin kauan kuin pystyivät.

Erittäin omaelämäkerralliselta vaikuttavassa romaanissa Hein kuvaa elävästi muuria edeltävää elämää Berliinissä. Nuoret opiskelevat kristillisessä lukiossa, hankkivat iltaisin tienestejä ja käyvät joskus viihteellä. 

Kiinnostavaa on, miten eriytynyttä saksalaisuus jo tuolloin oli, vain runsaat kymmenen vuotta valuuttaunionin ja erillisen DDR:n syntymisen jälkeen. Koulussa idästä tulleet ovat oma porukkansa, tavallaan alempaa kastia, eivätkä länsiberliiniläiset halua juurikaan olla heidän kanssaan tekemisissä.

Daniel käy ensimmäisen luokan läpi ja kesälomallaan poikkeaa kotikonnuillaan idän puolella. Siellä hän kuulee muurin pystyttämisestä  eikä - useiden muiden lailla - pysty uskomaan, että kyseessä voisi olla mitään vakavampaa estettä jakaa monin yhteyksin ja lonkeroin yhteen kasvanutta suurkaupunkia täysin erilleen. 

Mutta muuri nousee, teitä katkotaan, Volkspolizein otteet kovenevat. Daniel ja veljensä eivät enää pääse jatkamaan lukiota. Ja itäpuolen kouluihin ovat vanhat tutut esteet ennallaan.

Christoph Hein on mestarikirjailija ja Saksan kulttuurielämän suuria nimiä. Kirjan alkupuoliskon sinänsä hyvin kiinnostavaa ajanjaksoa kuvannut kronologis-perinteellinen kertominen antoi viitteitä, alkaako melkein kasikymppisen Heinin kynän terä jo tylstyä. Mutta eipä sittenkään; luku luvulta tapahtumiin alkoi tulla intensiteettiä ja jännitettä. Loppukappaleessa järjestellään läntisten kirkkojen salakuljettamia raha-avustuksia Itä-Saksan ahdingossa olevalle kirkolle ja tavataan veljekset järjestelemässä Berliinin viemäriverkkoja pitkin länteen pakenevia DDR-läisiä ihan liukuhihnameiningillä (jälkimmäisestä Heinilla on laajempi kuvaus aiemmin ilmestyneessä kirjassa Landnahme).

Kirja antaa aineksia Saksan sisäisten erojen hahmottamiseen. Ja mietin samalla äärioikeistolaisen AfD:n valtavaa, lähes kolmanneksen kannatusta juuri itäisissä osavaltioissa. Onko se DDR:n peruja, onko se Saksojen yhdistymisen aiheuttamaa krapulaa, vai juontuuko se osittain jostain kauempaa historiasta?

Onko Saksan keskellä alusta pitäenkin kulkenut merkittävä kulttuuriraja, suurempi kuin aiemmin on käsitetty? Saksahan kuitenkin yhdistyi vasta 1871. Toisaalla Preussi, lännessä taas "iloista reininmaalaisuutta" - tai toiselta kantilta katsottuna, koppavaa besserwessi-meininkiä.

   

Shelley Read: Minne virta kuljettaa

Vahva lukukokemus! Amerikkalaisen Shelley Readin esikoisteos Coloradon laitamailta. Kirja menetyksistä - monessakin kerroksessa, mutta myös kasvutarina. Lisäksi oikein kiinnostavaa kuvausta persikoiden viljelystä!

Kirjasta on vaikea kuvata muuta kuin raamit, ettei paljasta liikaa: Elellään 1940-luvun lopulta eri vaiheissa 1970-luvun alkuun ja eräässä mielessä keskiöön nousee jokilaakson joutuminen valtavan patoaltaan alle. Epävarma Torie - itsenäistyttyään Victoria - käy kovaa elämänkoulua läpi. Hän elää varsin naturalistista elämää ja yhdeltä osaltaan on yhteys maahan pitkälti se, mikä saa kaiken jälkeen hänet kestämään ja jaksamaan. 

Ja vaikka vastaan on tullut muutama suoranainen mulkqvist miesten puolelta, on myös toisenlaisia ihmisiä, kuten ihana Zelda, jonka kanssa jakaa naisena olemisen raskaita puolia (etenkin tuossa punaniskamiesten maassa). Sekä se maa, ja juuret, jotka kestävät myös silloin kun omia persikkapuita siirretään patoaltaan tieltä muualle juurtumaan.

Kirjan juonessa on vielä keskeisempi ytimensä, mutta siitä ei sen enempää. En onneksi ollut lukenut Hesarin paljastavaa arviota, ja se oli lukukokemuksen kannalta hyvä.

Kirjassa kosketellaan monia isoja nykypäivän teemoja luonnon- ja kulttuurien suojelusta lähtien. Shelley Read osaa kuvata coloradilaista luontoa ja Victorian luontosuhdetta värikkäästi ja elävästi. Kirjailija onkin selvästi luonnon ja kasvimaailman tuntija. Luonnossa selviytyjä, kuten Victoria:

”Idässä auringon hehkuva kiekko hiipi hiljalleen esiin yhden rosoreunaisen huipun takaa levittämään kalpeaa valoaan laakson poikki. Se tavoitti minut rinteellä, kietoi minut herkkään lämpöönsä, heijastui jokaisen lehden ja heinänkorren kastepisaroista, valaisi loisteellaan pikkuruiset lepattavat hyönteiset ja hämähäkinverkkojen hohtavat säikeet, jotka vielä hetki sitten olivat olleet näkymättömiä. Valo löysi haapojen vaaleat rungot ja puron varrella kasvavan pajuviidakon umpuilevat punaiset oksat. Tuuma tuumalta se mateli alaspäin. Pian koko laakson pohja heräsi kaikkiin mahdollisiin kevään sävyihin hämärän antaessa tilaa aamulle ja laululintujen riemulle.

Kun aurinko oli kivunnut kokonaan harjanteen yli ja päästi lämpönsä ja kirkkautensa valloilleen, kohotin kasvoni ylös sitä kohti. Aamun noustessa tasaisesti taivaalle ymmärsin, että olin saanut taas uuden päivän. Huomenna saisin ehkä seuraavan.”

Olen viime aikoina pohdiskellut aika paljon yksilön vapautta, jopa jatkuvaa pakkoa tehdä valintoja. Victoria nöyrtyi nuorena omaan ahtaaseen osaansa, mutta hänestä kasvoi oman ohdakkeisen polun kautta itsensä kanssa suht sinut oleva ihminen - tälle kehitykselle Read on luonut kiinnostavat ja lukijaa koukuttavat puitteet:

”Mietin alinomaa tekemiäni päätöksiä, pohdiskelin olinko valinnut oikein tai väärin, mutta maailmassa sellaisena kuin me sen tunnemme jokainen askel avaa vuorenvarmasti aina mahdollisuuden seuraavaan, ja sellaiseen avoimeen tilaan meidän on astuttava ilman karttaa, kenenkään kutsumatta.”

Ja kirjan lopussa Victoria pohtii: ”…mitä järkeä siinä kaikessa oli - tässä matkassa, jota olin sanonut elämäkseni, joka oli melkein kuin tämä hukutettu joki; miten se jatkoi jokena olemista, vaikka oli pakotettu järveksi, kulkemaan päin esteitä ja patoa, miten se silti jatkoi virtaamista mukanaan kaikki, mitä oli kerännyt matkan varrella, koska ei tiennyt mistään muusta.”

Torsti Lehtinen: Sören Kierkegaard + Hyvän ja pahan tuolla puolen

 ”Minä nyt vain olen sillä tavoin eksistoiva henkiparka kuten kaikki muutkin ihmiset.” Ja: Eksistoiva ihminen ei voi ”kiivetä olemassaolonsa ulkopuoliselle näköalapaikalle tekemään puolueettomia arvioita objektiivisesta totuudesta.”

Lainaukset ovat kirjailija-filosofi Torsti Lehtisen reipas 30 vuotta sitten kirjoittamista teoksista ”Sören Kierkegaard - intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi” ja osin myös kierkegaardelaishenkisiä esseitä sisältävä ”Hyvän ja pahan tuolla puolen”. Nappasin nämä juhannuslukemiseksi kirjahyllystäni, minkä yhteydessä loihin taas itsekseni toteamaan, miten onnellinen onkaan ihminen jolla on hyvä kirjahylly! 

No niin, minua on aina viehättänyt eksistentialistinen tapa katsella maailmaa ja Kierkegaard kaikkine outouksineenkin on siihen ihan hyvä opastaja. Maailman tulkinta kun aina tapahtuu jonkunlaisten linssien läpi, olisi sitten vaikka kuinka mukaneutraali tutkija. Ja nuo alun lainaukset ovat sitä ihtiään!

Kieltämättä on ihan kiinnostavaa joskus yrittää tarkkailla itseään, ikäänkuin keräisi itsensä palasiksi pöydälle ja pohtisi että minkähän takia minä mitäkin teen ja ajattelin. Vaan silloinkin sitä tekee omasta itsestään käsin, niiden premissien ja arvojensa varassa, mitä nyt on oppinut tai sattunut omaksumaan.

Kierkegaard - ja Lehtinen  - korostavat valinnan merkitystä. Vapaan (tai sellaiseksi pyristelevän) ihmisen ei sopisi ajelehtia yleisten mielipiteiden virrassa, vaan valita vapaan autenttisen yksilön rooli. Tanskalaisfilosofi kuvaa tätä enten - eller (joko - tai) dikotomiallaan; mielestäni turhankin yksioikoisesti, harmaan eri sävyt kun ovat aina olemassa. Ja on Kierkegaardilla muutakin outoa tai vaikeasti ymmärrettävää; en hänen viisiportaista tasoa autenttisuuden eri asteista ole koskaan oikein hiffannut.

Mutta raikasta ajattelua tämä Söören tarjoaa ja Lehtinen pohdiskelee niistä oikein kiinnostavaan sävyyn. Lehtinen näkyy kirjoittaneen eksistentialismista myöhemminkin ja myös paljon muita kiinnostavan tuntuisia esseitä ja teoksia, viimeksi historian merkittävistä naisfilosofeista kertovan ”Sofian sisaret”.

Tove Jansson: Sommarboken

Tämä on ollut lukulistalla kauan ja nyt, kevään ollessa jo pitkällä kävin ostamassa Tove Janssonin klassisen Kesäkirjan vuodelta 1972, lyhyitä tarinoita Sophia-tytön ja hänen isänäitinsä kesätouhuista ja jutuista meren saaressa.

Ajattelin hakea kirjasta sopivaa kesätunnelmaa, kunnon skärgårds-fiilistelyllä höystettynä, ja kyllähän tällaisesta tarinoinnista sitä tunnelmaa saa. Sophia ja jo kepistä kävelyynsä tukea hakeva isoäiti elävät saaren kesää ja läheltä tarkkaillaan Sophian isän touhuja tai saareen satunnaisesti tulevia vieraita. Sophian ja isoäidin näkökulma on minimalistinen, sillä pääasiassa he vain olevat ja jutustelevat - tai "eksistoivat"; päivittelevät Sophian isän tuhoon tuomittua suuroperaatiota Hollannista asti tuotettujen kukkasipulien ja istutusten kanssa suurine kasteluoperaatioineen, tai vakoilevat naapurirantaan ilmestynyttä ökymökkiä ja sen rikasta isäntää. 

Tai kun isoäiti kertoo hänen oman taikauskoisen äitinsä varustautumista mätäkuussa vaaniviin onnettomuuksiin; silloin Sophian valtaa pelko ja huoli - ja niinpä tämä hellyttävä pari sitten menee tekemään vastataikoja ja keräämään tiettyjä kasveja suuren salaperäisyyden ja hiljaisuuden vallitessa...

Kesäkirja on pienten tapahtumien ja Sophian suurten tunteiden kudelmaa - väliin isoäiti väsyy ja Sophia suuttuu, mutta siinä he kaksi vaan olla elelevät. Ja novelleja lukiessa saa olla varma, että Sophian kasvaessa aikuiseksi ja vanhaksi hän varmasti muistaa nämä kesät ja isoäitinsä elämänsä loppuun saakka.

Samalla tavalla tulee oman perheen mummu ja lastenlasten touhut mieleen; siskon perheen kanssa yhteinen mökki kertoo vielä mummun hupsutteluja lastenlasten kanssa pitkään mummun kuoleman jälkeenkin. Sellaiset tarinat elävät ja kantavat kauas.

Sommarbokenin 50-vuotisspesiaalissa on esipuhe Sophialta - Tove Janssonin veljentyttäreltä - joka on kirjassakin esiintyvän tomeran Sophia-tytön esikuva. Hän muistelee kevättä 2020, tuore isoäiti, ja kaksiviikkoista covid-karanteeniaan Saaressa, ensimmäisen lapsenlapsen tapaamista innolla odottaen. Tässä tilanteessa varhaisen kevään kuvaukset ja niiden sekoittuminen omiin lapsuudenmuistoihin  isoäidin kanssa tuovat hienon lisän kirjaan.

Samoin kuin loppuun lisätty novelli Ön (Saari) itse Tovelta, jo 1960-luvun alusta. Nämä lisäkirjoitukset ovat vähintään yhtä hyvät kuin kirja sinänsä! Erityisesti maistelin loppunovellissa Janssonin filosofointia saaresta, erillisenä ja yhdistävänä. Sekä vuodenkiertoa siellä: 

Och man glömmer varje år att lyckligheten finns i förväntan, inte i uppfyllelse (Ja sitä unohtaa joka vuosi, että onni piilee odotuksessa, ei sen täyttymyksessä.)

Tässä loppunovellissa teksti on kuin Claes Anderssonin runoutta, varsinkin jos vähän sommittelee rivejä mielessään:

Ön

äntligen det privata, det avlägsna,/ det intima,/ avrundad helhet utan broar och staket

Skyddad och isolerad av vattnet som samtidigt/ är en öppen möjlighet till frivillig kontakt

En möjlighet man aldrig använder.

Att gå runt sin ö i stranden har något av/ cirkelns tillfredsställande finalitet.

(Erittäin vapaasti käännettynä:

Saari

viime kädessä yksityistä ja etäistä,/ hyvin henkilökohtaista,/ erillinen kokonaisuutensa ilman siltoja ja aitoja 

Veden suojaama ja eristämä joka samalla/ on mahdollisuus vapaaehtoiseen kontaktiin

Mahdollisuus, jota ei koskaan hyödynnetä.

Kun kiertää saaren, aistii tyytyväisenä häivähdyksen/ elämänkierron lopullisuudesta.)