perjantai 11. elokuuta 2017

F. E. Sillanpää: Elokuu

Elokuu, lempikuukauteni. Kuulaita, varsin lämpimiä päiviä ja kaunista. Kesän katoavuuden pientä surumieltä mukana, kuitenkin jotain pohjattoman vahvaa mielihyvää kesän 'valmistumisesta'; syyskesä on rehellistä, se näyttää elämän sellaisena kuin se on. Juha Seppälän mainiossa Kasvukausi-novellissa on muutenkin minulle tähän hetkeen sopiva sitaatti: "Älkäämme surko sitä, että hän on kuollut, iloitkaamme siitä että hän eli; samalla tavalla hän ajatteli lopuilleen kääntyvästä kesästä ja itsestään siinä."

Toivoahan tämä aika tuo!

No, jo kirjan nimen vuoksi ajattelin lopulta ottaa käsiin F.E. Sillanpään Elokuun. Eli vähän samaa fiilistä kuin tuossa yllä odotin tästä Sillanpäästäkin. Mutta perusvire kirjassa on toinen, synkempi, luovuttava. Tosin sopii kyllä tämän kesän säihin jatkuvine sateineen...

Kirja kertoo juoposta kanavanvartija Viktor Sundvallista, joka konjakkihuuruissaan käy läpi menetettyjä unelmiaan suorittamatta jääneestä loppututkinnosta alkaen. Ukkonen jylisee, salamat leiskuavat ja sitten lähtee henki. Näin katsottuna hohhoijaa-kategoriaa.

Toisaalta teksti on taidokasta. Rinnan painostavaksi muuttuvan sään kanssa kirja kuvaa Sundvallien perhedraaman kärjistymistä räjähdyspisteeseen; naljailu ja solvausten nakkelu monitahoisine loukkaantumisineen on kerrottu taiten. Kyllä äf-eellä psykologista silmää on ollut.

Sillanpää on minimalisti. Elämän ykseys on hänellä pääteemoja: kirjan lopussa hän kuvaa yhtä jyvää tarkasti, sen hienosyistä rakennetta kirjoittaessaan Sundvallin käpertymisestä itsesääliinsä, niinkuin sipulia kerros kerrokselta kuorien. Sillanpään biologisessa maailmassa jyvässä on kaikki, pienestä avautuu suurta ja päinvastoin. Hyvin hän osaa tämän kirjoittaa, vaikka hiukan turhan usein palaa näihin.

Ja osaa hän tunnelmia luoda ja kuvailla. Sillanpään tekstit ovat kuin impressionistista kuvataidetta, ne maalailevat sävyjä ja tunnelmia, eli vaikka varsinaisten tapahtumien kirjo jää usein aika vähäiseksi, niin kirjan luettuaan on kuitenkin kylläinen olo. 
 
Kyllä näin voi sanoa Elokuustakin, vaikkei se Siljan ja Suviöiden veroinen mestariteos olekaan.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset

Iloiset hautajaiset on lyhyehkö, 182-sivuinen romaani venäjänjuutalaisista emigranteista Yhdysvalloissa. Eletään pääosin 1990-lukua, keskushenkilöinä ovat taiteilija Alik ja hänen lukuisat naisensa. Ja muu "hovi"; lähes koko kirjan mitalta tapahtumanäyttämönä on Alikin huoneisto, missä väkeä tulee ja menee samalla kuin maestro itse tekee kuolemaa.

Ulitskajalle tyypillisesti kerronta on rehevää. Päähenkilöt pursuilevat runsautta. Lämmintä ja elämänmakuista, kuten hänen kerrontansa aina.

Ihan ok teos, mutta ei muiden Ulitskojen veroinen. Kirjan lähestyessä käännekohtaa eli Alikin kuolemaa, hänen asunnossaan rönsyilevä ihmisjoukko nauliintuu katsomaan telkasta Moskovan vallankaappauksen maininkeja pariksi päiväksi. Tuo jää jotenkin irralliseksi, kevyesti selostetuksi tapahtumaksi, mihin ei kirjan lopussa mitenkään palata. Tuntuu kuin kirja olisi viimeistelty tältä osin aika nopeasti. Samoin kirjassa olevat pari takautumaa ovat hiukan irrallisia.

Mutta kannatti lukea!

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Alice Munro: Nuoruudenystävä

Annoin Alice Munrolle toisenkin mahdollisuuden. Ja kyllä Nuoruudenystävä paremman maun jätti kuin ensiksi lukemani Kallis ystävä. Mutta ei nyt kauheen paljoo tääkä sytyttäny.

Kymmenen pitkähköä novellia ihmissuhteista. Kun siirryn seuraavaan novelliin, unohdan jo mitä edelliset ovat käsitelleet. Kieli on sujuvaa, mutta teksti ei tartu; ei tule tarve palata edelliseen kappaleeseen ja maistella lauseita. Jotain kyllä tapahtuu, mutta kuitenkaan ei. Paitsi että (lähes) joka novellissa erotaan vähän kuin luonnonlain mukaisesti, eikä onni tunnu siitä sen kummemmaksi muuttuvan.
"Oi, mitä auttaa" - tarina jäi vähän paremmin mieleen; kahden sisaruksen elämänkulkua, no, ehkä siitäkään ei kovin kummoista osaa sanoa.

Ei voi Proulxista sanoa samaa!

Takakannessa mainostetaan että "Viimeinkin Nobel-voittaja, jota kaikki haluavat lukea". Ilmankin pärjätään.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Antti Tuuri: Tangopojat

Sarjassa "pohjalaismiehiä maailman turuilla", osa n. Tällä kertaa tangoa soittamassa ja Volvoja kokoamassa 60-luvun Ruotsissa.

Siirtolaisjutuista kiinnostunut Tuuri vie tällä kertaa miehensä 60-luvun puolivälin Kauhavalta Ruotsiin. Väkeä tuntuu vyöryvän jatkuvana kymenä Volvon ja Maraboun ja muiden yhtiöiden tehtaille. Kontrasti elintaso-Ruotsiin on kuvattu hyvin; mitkä syyt työnsivät pois kotomaasta, mitkä vetivät lahden toiselle puolelle. Kauhavan syrjäkylillä koitettiin selviytyä viljelyllä tai ajettiin vekselivetoisella kuorma-autolla puuta Pietarsaareen, välillä käytiin keikalla tangoa soittamassa. Miehet saivat palkkansa vähän miten sattuu.

Moni lähti, tavoitteenaan tienata Volvo mahdollisimman pian ja päästä näyttämään sitä kotomaahan. Ja eikös kirjan päähenkilö Saulikin tule Ruotsin-vuoden jälkeen uudella Volvolla Kauhavalle veljensä lakkiaisiin.

Sauli on taitava hanuristi, aluksi Pohjanmaalla Hurma-nimisessä bändissä, sitten Ruotsissa. Kirja rakentuu Saulin ja Hurman solistin Elinan väleihin; ensin Elina ottaa ja lähtee yhtyeestä Ruotsiin ja samalla suhde Sauliin katkeaa. Oikeastaan molemmista johtuen. Sitten Sauli alkaa kysellä Elinan perään, Ruotsissa jo määrätietoisemmin ja kunnon puurtamisen jälkeen löytääkin hänet. Aste asteelta määrätietoisemmaksi kasvava vakaumus siitä, että Elina on löydyttävä ja vielä koitettava suhdetta oikein vakavasti on kuvattu hyvin. Ja loppu on onnellinen - keikkoja aletaan tehdä taas, nyt yhdessä Tangopoikien riveissä.

Että on tässä hyvä tarina. Toisaalta piti päästä kirjan loppuosaan saakka, ennenkuin tämä alkoi tuntua oikeasti omalta itsenäiseltä opukseltaan. Tuurin pohjalaismiesten seikkailukirjat ovat vähän samasta puusta veistettyjä. Eniten tuli mieleen Lakeuden kutsu, kovin samantyylinen omatoiminen mies haki siinäkin entisen heilansa käsiinsä monien vaiheiden jälkeen.

Juoni, nimet ja näyttämö muuttuvat, mutta kaikissa kirjoissa leukaillaan lakkaamatta ja piestään suuta a) naisista b) viinasta c) omista ehtymättömistä taidoista jos minkäkin asian parissa. Tuntuu, että Pohjanmaalla ei muunlaisia miehiä olekaan kuin sellaisia, joilla on sana hallussaan.

Vaikkapa näin: "(Varpulan) iltavuoro alkaisi huomenissa kahdelta ja se uskoi selviävänsä siihen mennessä ja väitti, että sen maksa poltti alkoholia keskimääräistä nopeammin. Kerroin tavanneeni ennenkin sellaisia miehiä."

Samaten kirjoista on aika turha etsiä naisnäkökulmaa. Näkökulma on miesten - jos kohta jossain Pohjanmaassa kyllä ylistetään sitä, miten maakunnan kaikki viisaus on pakkautunut naisiin. Mutta miesten ehdoilla tarinat kerrotaan.

Mutta leppoisa näitä on lukea. Teksti vetää, väliin saa nauraa ja kerronta kulkee. Illan ja aamupäivän aikana reipas kolmesataa sivua tuli hotkaistua.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Pertti Lassila: Ihmisten asiat



Ihmisten asiat on aika poikkeava kirja. Se on henkilökuva, leskeksi jääneen vanhan naisen ajatuksia päiväkirjamaisesti. Tunnelmia, muistumia, lyhyitä kappaleita eletystä elämästä.

Kerronta kiertyy haimasyöpään menehtyneen Jarno-puolison kuoleman ympärille, mihin palataan muutamaan otteeseen. Sitten taas nainen kuvaa lapsuuttaan, työpaikkaansa, elinikäistä ystävyyttään Ritvan kanssa. Hän peilaa elämäänsä hyvistä lähtökohdista peräisin olevaan ja menestyvään Ritvaan, silti itseään juuri vähättelemättä. Nämä pelimerkit on saatu, näillä mennään.

Pertti Lassila näyttää olevan kielen ammattilainen, kirjallisuudentutkija. Kieli on jollain lailla runollista, siinä on "ymmärtävä" ote, ikäänkuin lempeä, hiukan surumielinen hymy leijuisi tekstin päällä: Muisti on elävä olento ihmisen päässä. Se syö ja nielee mitä tahtoo, ei huomaa tai hävittää asioita miten sattuu. Sitä ei voi ymmärtää kuten eläintäkään, vaikka luulee ymmärtävänsä.

Kerronta etenee kuin hiljaa virtaava joki. Rauhallisesti, paikoin lakonisesti nainen kuvailee elämäänsä. Hän vaikuttaa vahvalta luonteelta, ottaa vastaan mitä vastaan tulee, ei odota kuuta taivaalta; on kohtuullisen tyytyväinen siihen mitä on saanut. Avioliitto ei näytä olleen räiskyviä tunteita, mutta tyydyttävää. Ei valittamista; ruotsalainen kai sanoisi lagom. Lapsia ei ole tullut eikä ollut tarkoituskaan.

Mitään ei jää jäljelle; lapsuudenkodista vanhempien kuoleman jälkeen hän ei halunnut mitään, ei myöskään kesäpaikasta, jonka hän myi heti Jarnon kuoleman jälkeen. Jos johonkin suuntaan päähenkilön maailmankuvan lokeroisi niin eksistentialismiin: Ne, jotka ihastelevat luontoa ja luonnollista, sientenpoimijat, idunsyöjät, lampaanvillan huovuttajat, (ovat) hulluja. Luonto on nimetön, tiedoton peto, joka käy ihmisen kimppuun, syö hänet elävältä, hävittää sen, mitä ihminen on, ja vie hänen oikeutensa.

Tämä laittoi miettimään! Kyllähän minä olen juuri näitä hulluja sientenpoimijoita ja peurapassissa koen olevani osa luonnon ravintoketjua; joskus tekee vain mieli juurtua paikalleen, kasvaa puiden mukana, liudentua kevättuuleen. Mutta silti - ajoittaisista hempeilyistä huolimatta luonto on minulle tosi ja suuri, toki ei ihan noin yksiniittisen pelottava, mutta kauneuden ohella jylhä, kova ja raadollinen. Nykyään kun tulee yhä enemmän vastaan antropomorfista luontouskoa, kiitetään luontoa siitä ja tästä. Laimennetaan jylhä luonto ihmisen pikku pehmoleluksi, pai pai...

Niin... tähän Lassilaan kannatti tutustua. Tämä on niitä kirjoja, joita lukiessa tekee mieli ottaa välillä parin minuutin tauko, katsella ulos, ajatella sanattomia ajatuksia.




maanantai 3. huhtikuuta 2017

Annie Proulx: Bad Dirt

Näihin Wyomingin tarinoihin jää koukkuun. Nyt vuorossa novellisatsin kakkososa, suomennettu nimellä Maan tomua. Taattua tavaraa taas kerran.

Erityiskehut pitkille novelleille What Kind of Furniture Would Jesus Pick sekä Man Crawling Out of Trees; kaksi tarinaa preerialle päätyneistä aviopareista, peilikuvia tavallaan; edellinen tyypillisempi, kahden paikallisen köyhäilyä kuivuuden yhä pahemmin jäytämällä ranchilla; jälkimmäinen kahden itärannikolta muuttaneen ei-todellakaan-niin-tyypillisen uuswyomingiläisen ihailua ja kauhistelua uusissa oloissa. Molemmissa tapauksissa vaimo lopulta lähtee, ensimmäisessä toki vain lähialueelle, mutta jälkimmäisessä sisustussuunnittelijaemäntä tekee jälet ja koko junttilaan lopen tympääntyneenä palaa itärannikolle. Ilmoittaa sitten vielä päätteeksi lentokentällä ettei kuskina oleva ex-miehensä ole edes tyttärensä isä.

Ranchilla elävä yksin jäänyt mies on aika säälittävä tapaus. Cowboy-elämä on hänelle periaate, mutta sitä eivät kestä vaimo, lapsetkin kaikkoavat ja itsekin hän riutuu. Puusta pudonneen novellin mies sentään suunnittelee hankkivansa uuden asuinsijan, aikoo hankkia hirvikiväärin ja pitää aiempaa tiivimpää yhteyttä tyttäreensä.  Onnellisempi tarina näistä kahdesta.

Sitten on näitä vaki-Proulxeja: ihan hullu juttu parrankasvatuskilpailusta tai naapuriranchereiden karkaileviin lemmuihin kyllästyneestä baaritädistä, joka tilaa serkultaan Floridasta pari alligaattoria. Johan pysyvät kantturat kaukana Amandan kukkapuskista.

Muutama novelli pyörii tuon Amanda Gribbin Pee Wee-nimisen baarin ympärillä paikassa nimeltä Elk Tooth. Sieltä lähti kehittymään se parrankasvatuskisakin, jota Proulx kuvaa värikkäällä kielellä: "Pictures where three men whose combined (beard) hair could have stuffed a mattress."

Preerialla pöly lentää, talvella tulee metri lunta, metsästetään ja asutaan täynnä romua olevissa trailereissa. Yhden novellin nimi onkin Dump Junk. Muistelen vaihto-oppilasvuottani - toki idempänä - vakaalla maaseudulla New York Staten sydämessä. Isoja pick-uppeja, barbecueta, ihmisiä trailereissaan, ja lähes joka asunto täynnä valtavasti rojua. Isäntäperheen esikoinen lähti sinä vuonna Montanaan öljynporaukseen; sellaisistakin oloista Proulx kertoo.

Kai sitä sitten hiukan haen noita nuoruuden fiiliksiä Proulxia ahmiessani.

Kaikkea en häneltä ole vielä lukenut, mutta koitanpa kollata enempi romaaneja jatkossa novellien vastapainoksi. Jotain Laivauutisten tapaista. Proulx osaa kirjoittaa myös herkempää tekstiä, ja kun sen yhdistää sopivaan karunkarheaan kerrontaan, on kombinaatio minun makuuni.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Arto Hiltunen: Johtamisesta

Vaimo oli tuonut omia töitään varten Arto Hiltusen kirjan Johtamisesta. Kun se oli pöydän nurkalla sopivasti, niin otin käteen ja aloin lueskella. Luin sen sitten parin illan ja yhden lentoreissun aikana.

Jopa oli hyvä kirja! Kansantajuista, sujuvaa; Hiltunen käy läpi johtamisen eri näkökulmia arkisen luontevasti. Mukana on esimerkkejä eri organisaatioista, myös valtionyhtiöistä ja säätiöistä. Hän pohdiskelee työntekijöiden palkitsemista, ja kokenut hallitushai kun on, niin hallitustyötäkin monipuolisesti.

S-ryhmän entinen pääjohtaja ja useiden hallitusten puheenjohtaja vaikuttaa mukavan nöyrältä. Ehkä se tekee kirjasta niin helppolukuisen. Johtaminen saadaan usein kuulostamaan rakettitieteeltä, joltain poikkeukselliselta, jonka vain harvat ja valaistuneet hallitsevat. Johtamisesta-kirja esittelee aihetta ihan tavallisena inhimillisenä ilmiönä.

Toki kirja on hänen edellisen johtamisopuksensa jälkeen jossain määrin tilkkutäkki, enkä ole aivan varma, olisiko tästä oppikirjaksi. Mutta pidin kyllä parempana kuin sädekehän päänsä päälleen saaneen Matti Alahuhdan Johtajuutta. Taidankin suositella perheen parikymppisille, joille yritysmaailma ja johtaminen vielä saattavat tuntua kovin etäisiltä ja vierailta.

Kiva lukea ison bisnesjohtajan kynästä tällaista tekstiä: "Muutaman vuoden välein (etujärjestöissä) pitää opetella uudet johtamiskäytännöt, koska puheenjohtajan tehtäviin tuppaa valikoitumaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät muuta toimintaansa organisaation vaatimusten mukaan, vaan edellyttävät alaisten mukautuvan heidän toimintatapoihinsa."

Poimin myös seuraavan sitaatin: "Ihminen viettää aikuisiästään työpaikalla yli neljäsosan. Hänellä on silloin oikeus olla olemassaoloonsa ja olosuhteisiinsa tyytyväinen ja motivoitunut." Niinpä! Pidän itse motivaatiota aivan keskeisenä käyttövoimana yrityksen menestyksen kannalta. Silloin kun se on kunnossa, ja yksilö tietää mitä häneltä odotetaan, niin tavoitetason voi laittaa vaikka parikymmentä pykälää ylemmäs.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Karin Bojs, Peter Sjölund: Svenskarna och deras fäder - de senaste 11000 åren



Jatkoa Bojsin skandinaavien dna-historiaan. Mutta nyt köykäisempi kooste edelliseen, Homo Europaeus - eurooppalaisen ihmisen pitkä historia-kirjaan verrattuna. Aika lailla edeltävän kirjan polkuja mennään ruotsalaisten tulon historiaan, toki jotain uutta on ehtinyt parissa vuodessa DNA-sukututkimuksen saralta ilmaantua. Kirjan lopussa on sitten yleisempää sukututkimuksesta.

En ihan ymmärrä, miksi kirja on tehty. Olisiko edellisen kehutun ja August-palkinnonkin saaneen kirjan myötätuulessa haluttu takoa kun rauta on kuumaa? Sisällön kannalta olisin odottanut pari vuotta ja odottanut, että dna-saralta tulee todella jotain uutta pistettäväksi kunnon analyyseineen uusien kansien väliin.

Dream Theater: Images and Words and Beyond

Konsertti Helsingin Nordiksella 27.2.2017, Dream Theaterin läpimurtolevyn Images and Wordsin 25-vuotiskiertue.

Kolmatta kertaa progressiivisen metallin kärkibändiä DT:tä katsomaan, nyt pojan ja siskonpojan kanssa. Konsertti oli selvästi parempi kuin edellinen nimikkoalbumin (=bändin huonoin) jälkeinen konsertti ja melkein yhtä hyvä kuin eka DT-kontaktini, viitisen vuotta sitten Dramatic Turn of Eventsin jälkeen nähty elämäni paras rock-konsertti (no, ehkä paras Steve Hackettin rinnalla...).

Progeäijät soittaa rytyyttivät kunnioitettavat 3 tuntia 5 minuuttia kestävän konsertin. Eka tunti, "Beyond" oli heikompi osa; kuulemma fanien suosikkeja matkan varrelta, mutta omia favoriittejani ei juuri kuultu. Kävi myös selväksi, että solisti James LaBrie ei ollut parhaimmillaan. LaBrie on muuten teknisesti ylivertaisessa bändissä se epävarma lenkki; joskus laulu sujuu, joskus ei. Tällä kertaa ei sujunut kuin paikoin. Tosin myönnettäköön, että musiikillisesta akrobatiastaan tunnettu bändi säveltää myös lauluosuudet hyvin kunnianhimoisiksi. LaBrien skaala on laaja, ja pidän häntä parhaimpana rock-laulajana juuri äänen kauneuden ja skaalan leveyden vuoksi. Dream Theaterin balladit ovat luku sinänsä; niitä on vaikea kuvitella ilman LaBrien ääntä.

Mutta silloin kun ei kurkku ole kunnossa, homma menee huutamiseksi.

Mutta sitten se teemalevy. Pienen tauon jälkeen se soitettiin tietysti kokonaan, joissain biiseissä hiukan lisiä lirutellen. Yksi sellainen oli Metropoliksen lopussa rumpali Mike Manginin rumpusoolo. Vaikka rumpusooloista on maku mennyt jo muuten, niin tämä kyllä kannatti kuulla ja nähdä.

Varsinainen konsertti huipentui päätösbiiseihin Wait for Sleep ja Learning to Live. Edellinen on lyhyt kaunis pianomelodia, kosketinsoittajan ja LaBrien samettisen laulun kaunis synteesi. Sitten alkaa runnon ryske: Learning to Live on sitä DT:tä, jota pitää seurata analyyttisellä tarkkuudella, että edes kymmenennen kuuntelukerran jälkeen hiffaa jujut ja nyanssit. Kaiken kruununa kappaleen loppupäässä otettu repriisi Wait for Sleepistä, tietysti uusin maustein, ja siitä johdettu menevä ja mehevä loppusoitto.

Oli toki vielä encore, sinänsä mallikas Change of Seasons, mutta 24-minuuttisena biisinä se oli ehkä pitkä siihen loppuun. Mielestäni encore saisi koostua parista lyhemmästä kipaleesta, kolmen tunnin kieppeillä meinaa pidempään opukseen keskittymisen kanssa olla jo hieman hankalaa...

DT on bändi, johon tutustuin tuon alussa mainitsemani nuoremman väen ansiosta; siskonpoikani, silloin ehkä 12, oli soittanut omalle pojalleni sitä joskus. Ensituntumani taisivat olla kaikkia mahdollisia musiikkityylejä fuusioiva Stream of Consciousness ja aluksi ihan pähkähullulta kuulostanut Dance of Eternity, josta sittemmin olen alkanut pitää kovasti. DT on kuin shakkia, tai sudoku; loputtomalta tuntuva musiikillinen arvoitus, josta vähitellen paljastuu aina jotain uutta. Joskus liikaakin. Rumpuriffien ei tarvitsisi vaihtua yhden säkeistön aikana ihan sitä 4-5 kertaa... Joskus kyllä musiikki tuntuu enempi tarkoitukselliselta taituruuden esittelyltä kuin musiikilta. Mutta vain joskus.

On hyvin arvostettavaa, että 1990-luvun alun musiikkiskenessä porukka uskalsi tuoda niin erilaista musaa markkinoille kuin Images and Wordsin. Omassa mielessäni tuo levy siirsi syrjään mustat pilvet musiikillisesti kamalan 1980-luvun jälkeen; silloinhan ei julkaistu yhtään kunnon biisiä (no ehkä Genesiksen Mama). Ja omakin musiikin kuuntelu lähestulkoon loppui.

Niin - että oli taas lupa tehdä monimutkaista musiikkia, sinfonisia eepoksia rakenteella joka on jotain ihan muuta kuin säe-säe-kerto-soolo-säe. Joissa albumin loppuosan biisissä otetaan takautumaa johonkin alkuosan juttuun ja tehdään synteesejä eri osien välillä.

Nykyään omalla listallani ykkösenä keikkuu heidän 2005 julkaisemansa Octavarium-albumin 24-minuuttinen nimikkobiisi (erityisesti siitä Score-livelevyllä julkaistu versio). Octavarium on bändin diskografiassa progressiivisin; vaikka olen siihen progemetalligenreenkin tottunut, niin esimerkiksi tuoreehkon nimikkoalbumin raskaampi meno ei tarttunut. Kunnon progemeiningin hengessä Octavarium on myös sisällöllisesti runsas; teema kuvaa toisteisuutta, miten kaikki loppujen lopuksi kiertää ympyrää. Levyn teemasta saisi varmaan väitöskirjankin; kromaattisen asteikon soveltaminen, kansikuva ja niin edelleen.

Toinen viime aikojen lemppari on muuten haukutulta Falling into Infinity-levyltä oleva pari Hell´s Kitchen ja Lines in the Sand. Edellinen soitettiin tuolla konsertissakin todella maittavasti, jälkimmäiseen (sekin yli 12 minsaa...) olen nyt paneutunut. Se on kunnon juurevaa monipolvista heviä monine teemoineen, ja laulustemmat ovat aivan upeita. Sitten viehättää myös lyriikka. Kitaristi John Petrucci on ilmeisesti jonkun sorttin katolinen, ja hänen lyriikassaan raamatulliset viittaukset toistuvat usein, lyyrisesti ja tyylillä (myös Ministry of the Lost Souls systemaattisen kaaoksen levyllä tai bändin tunnetuimpiin kuuluva, puhdas gospel-biisi Spirit Carries On). Lines in the Sand vilisee näitä viittauksia, ja kuten musiikkikin, niin sanoitukseen saa paneutua tosissaan, mutta se palkitsee myös!

Olen usein miettinyt, miten paljon tuosta saisikaan irti, jos tajuaisi edes hitustakaan musiikin teoriasta. Tai osaisi soittaa edes vähänkin. Luulen, että tuo musiikki koskettaa samalla tavalla kuin klassisella puolella Mahler. Se on runsasta ja voimakasta, välillä mannerlaattoja siirtävää, välillä herkän hiljaista ja kaunista.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Claes Andersson: Stilla dagar i Mejlans

Vanha Clasu eli kirjan alter ego Otto kertoo vanhenevan miehen tuntemuksia. Jonottamista päivystyksessä, purnaamista "väärin" rahojaan jakavan kirjallisuussäätiön suuntaan, muistoja nuoruuden matkoilta... Ei niin hyvä kuin edellinen Otto-kirja (Oton elämä), mutta kyllä tämä ostaa kannatti.

Kirja on väsähtäneen, vähän alistuneenkin miehen tummaa puhetta ("som löv faller vi sakta"). Välillä yllättää, kun muistaa että purnaaja on entinen ministeri, valtion rahojen jakaja, päättäjä isolla P:llä. Monilahjakkuus, joka edelleen pystyy tuottamaan ensiluokkaista kirjallisuutta ja taitaa se jazzin soittokin bändin kanssa vielä onnistua. Mutta ei kai se meriiteistä ja pääosin entisistä tekemisistä ole kiinni, jos alkaa elämä väsyttämään.

Sairauksien kuvaaminen ei oikein kiinnostanut; sitävastoin Anderssonin kieli on parhaimmillaan kuvatessaan nousevaa v-käyrää terveyskeskuksen päivystyksessä; tuntikausien odottamista, kuvailua muista potilaista, kasvavaa ärtymystä. Henkilökuntaa ei näy - ja sitten aamuneljältä kuppi täyttyy, Otto lähtee ja tilaa taksin kotiin. Seuraavana päivänä yksityiselle, mikä vanhalle vasemmistopoliitikolle näyttää olevan hyvin tuskallisesti ylitettävä kynnys. Kiinnostavaa sekin.

Toinen purnaamisen aihe - suomenruotsalaisen kirjailijan/kirjallisuuden ja toisaalta ankdammen-säätiöiden välinen ristiriita - oli myös herkullisesti kuvattu. Oikein pystyi näkemään armoa (apurahaa) anelevan kirjailijan nousua Helsingin kalleimmissa osoitteissa olevan säätiörakennuksen portaita ylös ja mikä kohtelu siellä odotti. Jos suomenkielisistä joskus tuntuu, että samaa ankkalammikkoporukkaa kaikki, jakavat vain rahoja toisilleen (etenkin kun kyseessä ex-ministeri!), niin kirjan kuvaus tyrmää sen luulon.

Toisaalta, asialla on varmasti toinenkin puolensa kuin se, minkä Otto-kirjailija antaa.

Mutta löytyy myös ilon aiheita: lapsenlapsia pomppimasta sängyllä ja rummuttamassa vanhan isoisän mahaa;  työhuoneen ikkunan edessä muotoaan muuttavan koivun seuraaminen, muistot, musiikki...

Kirjassa on lukujen välissä lyhyitä kuvauksia (bild); tekstinpätkiä, joista osa ajatelmia, kuvauksia, osa runoja: "Det är aldrig för sent att få en nattsvart barndom". Tämä on juuri sitä Anderssonia, mistä pidän; terävää ja itseironista...

Tai pohtivan herkkää:

"Att de, så som jag och du och
vi, en gång, en gång i sin
egen tid, betraktat, rört vid, och
bekommit varandra"

Voi jestas kun tuo on kaunista; kirjoittaja ikäänkuin hapuillen etsii sanoja kuvatessaan jotain paria, sanojen järjestys pilkkuineen ja rakenne kuvaa hienosti tuota mietiskelevää ilmaisua, ja päätös on hieno: bekommit varandra. Pitääkin katsoa, miten kääntäjä on tuon suomentanut. Anderssonin kirjat on ollut aina mukava lukea molemmilla kielillä.

Kävin ostamassa tämän yhden ei-niin-antoisan päivän jälkeen. Eli terapiakäynti Akateemiseen, jonka jälkeen maailma on ennenkin kirkastunut. Katselin monia kirjoja, selailin, Andersson pisti silmään mutta en tätä aikonut ostaa. Kunnes katse osui sattumalta lauseeseen: "Om att världen är ond och du själv god skall du tala med mycket små bokstäver". Niinpä!

tiistai 24. tammikuuta 2017

Joni Skiftesvik: Petsamon kultatynnyri

En ole ennen Skiftesvikiä lukenut. Tartun novellikokoelmaan nimikkojutun vuoksi, Petsamokin kun on aina kiinnostanut.

Mutta en jaksanut kirjaa loppuun, edes tuota Petsamotarinaa. Vähän lakonista. Aloitusnovelli Korpisoturi vielä meni, se oli vähän Juha Seppälän tapaista, ei tosin niin napakkaa kieltä. Sitten seurasi pari tympeää juttua dropout-luonnonsuojelija Heikistä ja naistennaurattajan kusettamasta naisesta, että tympäisi.

Ehkä vaan ei ollut ihan tällaisen kerronnan fiilis.

torstai 19. tammikuuta 2017

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni

Hauska, nopealukuinen tarina saksalaismiehen ja suomalaisnaisen matkasta aviopariksi, ensitapaamisesta suomalaishäihin. Lainasin kirjan hiukan virheelliseksi osoittautuneen lanseerauksen vuoksi: Sain kuvan, että kirjoittaja on hiukan avuton heppeli (varsinkin suomalaisissa maalaisoloissa), ja hänen vaimonsa taas suomalaistapaan itsenäinen olento, jota luonnehtii erikoinen ja erityisesti tämän leveysasteen naisihmisiä kuvaava ominaisuus nimeltä "käytännön järki", joka hallitsee kaiken autojen teho-ominaisuuksista karjalanpiirakoiden leipomiseen ja kylpyhuoneremontteihin (meillä on kotona yksi sellainen...), ja jota ominaisuutta ilman tämän maailmankolkan alkuasukkaat olisivat jo aikaa sitten joutuneet kollektiivisesti susien suuhun tai muuten perikatoon. Ajattelin, että tästäpä syntyy hauskaa kontrastia.

No, varmaan tämän "Herr Kuckelmannin" vaimo sellainen onkin, mutta ei se puoli kovin vahvasti kirjassa esille tullut. Enempi kirja on saksalaismiehen hajanaisia havaintoja suomalaisesta kulttuurista, maasta, kielestä ja tietysti appivanhemmistaan. Vaimoa unohtamatta.

Suomalaisnainen palauttaa ajoittain Kuckelmannin maan pinnalle. Kun toisella meinaa synkeys käydä päälle, nainen sanoo höpöhöpö: "Höpöhöpö: älä esitä. Jäitä hattuun. Ei nyt sentään liioittelemaan ruveta. Höpöhöpö on suomalaisen kulttuurin ytimessä asuva alituinen muistutus maltista; höpöhöpö on kantapään kautta kirkastunut vakaumus jonka mukaan niin sanotun todellisuuden olemus perustuu siihen, että pidämme suurimmat toiveemme järkevissä rajoissa; höpöhöpö, se on elämää ilman superlatiiveja, ei enempää ja vähempää kuin sen tosiasian rehellistä tunnustamista, että me olemme kaikki rajallisia - siis ihmisiä."

Ihan hauskoja juttuja, mutta ei tämä minkään kirjallisuuspalkinnon väärtti ole.


perjantai 6. tammikuuta 2017

Jari Tervo: Matriarkka


Pakko tästäkin Tervosta on sanoa, että erinomainen kirja, muutamine isoine puutteineen. Vaikka alku oli työläämpi kuin paljon pitämäni Troikka, paikoin jopa vastenmielinen.

Aihe - inkeriläisyys - tietysti kiinnosti. Kirja kulkee pitkin 1920-luvulla syntyneen keskushenkilö Aamu Karitsantyttären vaiheita vajaan sadan vuoden päähän. Kaikki käydään: 1920-luku, jolloin kaikki oli vielä aika hyvin, olojen kiristyminen 30-luvulla, karkoitus Siperiaan kaikkine kauheuksineen, sota, saksalaismiehitys, siirtyminen Suomeen, palautus Neukkulaan ja vielä viime vuosikymmenten kotiinpaluujutut Suomeen.

Tervolaiseen tapaan paksuun kirjaan on sitten ympätty kaikenlaista tavaraa ydintarinaa rikastuttamaan. Ja kun on runsasluontoisesta kirjailijasta kyse, niin tuppaa tulemaan maittavaan keitokseen liikaa mausteita. Teeman tai parin vähennys olisi tehnyt terää. En ole ihan varma, oliko tuoreet venäläisvetoiset fasisminvastustusliikkeet ja ulkomaalaisvastaisuudet eduksi vai vaan sinänsä ansiokkaasti käsitelty, mutta kirjan kannalta irrallinen teema. Osin mielipiteeseeni toki vaikuttaa, että Venäjän dosentit ja tohtori Lapuat ovat niin vastenmielisiä ilmiöitä, että kiintiö sitä soopaa tulee täyteen jo pakollisten uutisten seuraamisessa.

Tervoa on joskus työläs lukea. Troikka oli poikkeus, Matriarkka vahvistaa aiempia vaikutelmiani. Lauseet on pakattu niin tiiviiksi erilaisia merkityksiä ja tulkintoja, että lukeminen käy työstä. Kuten lause "...hänen kaksosleukansa pullistui kuin yläprammipurje". Guuglasin mikä hiton prammipurje, löytyi selitys:  purjelaivan raakatakilassa märssypurjeen yläpuolella oleva raakapurje. Usein jaettu ylä- ja alaprammipurjeiksi. Eli lie ollut isoleukainen mies...

Tai seuraava: "...Loviisa Skotti oli valloittanut kylän mahtimiehen tämän pyöreitten olkapäitten vuoksi, vaikka niillä ei pyrähdellytkään macaolaisia lähdekyyhkysiä." Mahtaisiko jäljellä olevan 400 sivun aikana tulla joku selvitys a) Macaoon ja b) kyyhkysiin? Ei kunnolla tullut.

Tuo lauseiden liiallinen kuormaaminen rasitti. Jossain ennen puoltaväliä tarina alkoi kyllä vetää. Viimeinen puolisko oli sitten pakko lukea siltä istumalta.

Lisäksi muka- ja mahdolliset tosi-inkeriläiset sanamuodot töksähtävät silmiin. Entä Matriarkka-Aamun isoisän Mooses-waarin kirjoittaminen tuplaweellä, ja Tervon omituinen tapa kirjoittaa kaikki waarin puhumisten v-kirjaimet tuplana. Kummallista wenkoilua.

Tyyli on suureksi osaksi turhan groteskia. Inkeriläisten saaga on muutenkin niin synkkä, että se ei olisi tarvinnut lisämausteekseen perverssejä äärilahkolaisorgioita seurauksineen. Voi tietysti olla, että närkästykseni taustalla on lapsena saamani ihanteellinen kuva inkeriläisistä. Äitini naapuriin oli sodan aikana tullut inkeriläisperhe, sympaattisia ihmisiä joista äiti kertoi usein. Rauhan tultua heitä oli lähdetty viemään iltapimeällä kohti Pohjanlahden rannikkoa, jollakin paatilla sieltä sitten eteenpäin kohti turvallista Ruotsia.

Vai onko kirjailija ottanut tuon teeman juuri siksi? Inkeriläisistä on Suomessa aika ihanteellinen käsitys, Tervo tuo kuvaan varsin raadollisen puolen. Ehkäpä aiheesta.

No, menipäs kriittiseksi. Kuitenkin Matriarkan saaga on mahtava joistain puutteistaan huolimatta. Joukossa on paljon herkullisiakin lauseita: "Simpukkalaiset kansallisuudesta riippumatta olivat ymmärtäneet vapaaehtoiseen kutsuun kätketyn itsestäänselvän pakon. Kyläläiset suhtautuivat kutsuun kuin hymyyn. Vitkaan se syvenee ja levenee ja paljastaa rivin rautahampaita."

Tai tämä ote: "... (päivät) täyttyivät yltyvästä nälästä ja saksalaisten sotakoneitten kaasuista. Mustahtavina löyhkinä ne viipyilivät talojen välissä ja tarttuivat vielä muutaman viikon koivuissa kahiseviin lehtiin. Muistoja tosiasiat eivät turmelleet. Ne valmistetaan eri aineista."

Eikä inkeriläisistä ole liikaa kirjoitettu. Ja tarinan sivutölväisyt eri puolille, kuten putinilaisiin tai suomalaisten umpimielisyyteen ovat sinänsä painavaa tekstiä. 

Ja kaikesta synkeydestään huolimatta kirja päättää Aamun tarinan kauniisti: "Nuo kääntyvät katsomaan minua. Ei, ei , ei mummikulta, Irina huutaa. Tyynnytän heitä hymyilemällä. Ken mitenkin päivänsä iltaan saa..."

maanantai 2. tammikuuta 2017

Trees of Eternity: Hour of the Nightingale



Joulupaketista paljastui levy, Trees of Eternity. En ole kuullutkaan. Mitähän tämä on, genreltään kuulemma doom metallia. En minä nyt mielestäni NIIN raskasta musiikkia kuuntele...

Vaan tämä onkin todellinen helmi. Melodista, kaunista, sen verran särkijä päällä ja raskas tempo että kolahtaa. Ikuisuuden puut on metallimies Juha Raivion ja hänen alkujaan eteläafrikkalaisen avopuolisonsa Aleah Stanbridgen yhteisprojekti; jälkimmäisen elämän traaginen päättyminen luo vielä oman sädekehänsä musiikin ympärille.

Ekakuuntelulla olisin tittelöinyt tämän jonnekin "progressiivisen love metallin" suuntaan, mikäli sellaista on olemassa; nuorena paljon kuuntelemani "Synkän Arkipyhän" (nimitys Aku Ankasta!) perintöä vaaliva doom metal on mielestäni liian synkkä näin melodiselle musiikille.
Pidän kyllä raskaasta poljennosta, ja se tuntuu olevan suomalaisten makuun. Kai tässä on vähän HIM:iä ja Nightwishiäkin. Mutta myös jotain sakraalista, körttivirretkin ja niiden kaipaus tulevat mieleen.

Pidän myös kontrasteista. Raskaanpuoleisen poljennon vastapainona Aleahin ääni on kaunis, hauras, samettinen. Vilunväreet nousevat, mutta kokonaisuus ei todellakaan jätä kylmäksi.

Mietin, että joskus olen kuullut tämäntyylistä laulajaa. Assosiaatio tuli sitten mieleen yllättävästä suunnasta; kanadalaispoppari Sarah McLachlanin sumuinen ääni tulee hyvin lähelle. Levyn nimibiisi voisi aivan hyvin olla McLachlanin levyiltä.

Alkuun levy tuntui loppua kohden hiukan tasapaksulta, mutta sävyjä alkaa löytyä... Parhaat biisit so far ovat Eye of the Night ja The Passage, joiden melodialtaan tunteikkaan kauniita kertosäkeitä tekee mieli hyräillä jatkuvasti.

Valitettavasti levy ei saa jatkoa. Laulaja-Aleah kuoli levyn äänitysvaiheissa syöpään, vain 39-vuotiaana. Levyn avaava My Requiem, vahva kappale sekin, on tavallaan sielunmessu. Raivio päätti työstää levyn loppuun, ja se ilmestyi loppuvuodesta puolisen vuotta Aleahin kuoleman jälkeen.