perjantai 22. syyskuuta 2017

F.E. Sillanpää: Miehen tie

Tämä jäi suotta viimeiseksi Sillanpään romaanien luku-urakassa. Miehen tie on hyvä kirja, taata on ollut 30-luvun alussa terässä.

Hämeenkyrön oloisessa paikassa ollaan, tietenkin. Tutut on maisemat Tamperetta myöten. Tuttua on myös luonnon maalailu ja tunnelmointi; onhan se Sillanpäällä kyllä taitavaa mutta vähempikin riittäisi.

Juoni on aika simppeli: kirja seuraa Ahrolan Paavon taivalta isännäksi, puolisoksi ja leskeyden seuraamien harharetkien jälkeen takaisin aiemman rakastettunsa Vormiston Alman pariin.

Mutta psykologista silmää Sillanpäällä kyllä on. Paavon sekä erityisesti Alman kuvaukset ovat hyvin taidokkaita, ihan on niiden ihmisten iholla ja sisässä kun kirjaa lukee. Erityisesti Alman rooli on hieno; pystyselkäinen itsenäinen nainen, joka synnytettyään Paavon siittämän lapsen ei huoli edes "eläkerahoja". Almassa taitaa olla jotain sillanpääläistä vanhanaikaista naisideaalia, jotain vierasta nykysilmin myös. Mutta hienosti hän tätä ihmistä kuvaa.

Tekisi mieli nähdä Miehen tiestä elokuva tai näytelmä; siinähän näkisi toisella tavalla miten hahmo lähtee elämään.

Tämä on ihan Sillanpään parasta lajia!

Vuosikymmenten aikana on tullut nyt kaikki äfeen romaanit luettua. Silja, Hiltu ja Ragnar ja Hurskas Kurjuus joskus nuorena, Silja niistä nousi selvästi ykköseksi. Ihmiselon ihanuus ja kurjuus tuli luettua joskus 90-luvulla Taavi Kassilan elokuvan aikaan; en muista tarkkaan painottuuko mielikuvissani kirja vai elokuva, mutta ihan ok teos sekin. Vaikka taisivat kustannustoimittajat aika lailla parsia tarinaa kasaan Sillanpään oltua jo kykenemätön pitkäjänteiseen kirjoittamiseen.

Ihmisiä suviyössä on jollain omalla erikoisella tavallaan hieno, kuin impressionistinen maalaus. Sillanpää muutenkin on tunnelman luoja, hän on kuin Rorschach-testien vesiväriläiskien roiskija, joista välittyy joku vahva tunnelma, jota on kuitenkin vaikea tarkkaan kuvata.

Elämä ja aurinko on selvästi esikoisteos, mutta ei huono. Ehkä heikoin romaanisarjassa on viimeksi lukemani Elokuu ukonilmoineen kaikkineen.

Olen joskus miettinyt, oliko hän oikeasti Nobelin väärtti. Mutta kyllä tuossa Miehen tiessä jotain poikkeuksellista on, harvoin pääsee kirjassa noin voimakkaasti romaanihahmon sisään.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Paul Auster: 4321



Paul Austerin 1140-sivuisessa järkäleessä on mielenkiintoinen rakenne. Nuoren Archie Fergusonin elämää edetään neljän vaihtoehtoisen elämän pohjalta, seitsemän luvun verran. Yksi ikävaihe kerrallaan ykköstä, kakkosta, sitten kolmosta ja nelosta, ja sitten taas seuraavan ikävaiheeseen.

Auster on hyödyntänyt ideaansa aika hyvin, mutta parempaankin olisi ollut rahkeita. Tärkeämmäksi tässä hyvässä lukukokemuksessa minulle nousi se perinteinen juoni, ajankuva ja tapahtumat.

Archie on juutalaissuvun poika New Yorkissa, häntä seurataan 1940-luvulta 1970-luvun vaihteeseen. Erityisesti 60-luvun kiihkeät tapahtumat olivat kiinnostavia, kirjan parasta antia. Auster kuvaa Archien ja hänen eri versioidensa tyttöystävien suhtautumista rotusortoon, sotaan, Vietnamiin, konservatiivisuuteen; paikoin on hyvin hämmentävää lukea, että noista ajoista on niin vähän aikaa. Itse olin nuorena kloppina vain kymmenen vuotta myöhemmin samaisen Nykin osavaltiossa, ja niin tunnelmiin nähden kirjan kuvaukset tuntuvat hyvin kaukaisilta. Mutta ehkäpä se maaseutu oli sitten tasaisempaa (henkisestikin).

Tähän liittyen oli mukava lukea, kun yksi Archieista päätyy ihan siihen lähelle, Rochesteriin sanomalehden toimittajaksi; joissain maastojuoksukisoissa sielläkin aikanaan käytiin.

Kirjassa on varmaan paljon elämäkerrallista - ainakin siitä päätellen kun päähenkilöstä on tehty ranskan kielestä kääntävä toimittaja-kirjailija kuten Auster itsekin on, maallistuneen juutalaisuuden lisäksi. Siispä noihin rinnakkaishenkilöihin: Olisin pitänyt parempana, jos aikuisikään ehtineistä Archieista edes joku olisi tehnyt muuta kuin kirjoitellut. Tässä suhteessa eri poikaversiot ovat aivan liian samantyylisiä. Hyvä idea jäänyt puolitiehen. Elämäkerroille ei kehity riittävästi eroja ja parin Arzin tyttökaverinakin heiluu sama Amy.

Kävin ostamassa kirjan, kun sitä niin kehuttiin. Ajattelin, kuinka äijän käy moisen tiiliskiven kanssa. Sivun 300 paikkeilla meinas takuta muutamaksi viikoksi, mutta loppu on mennyt ihan lentäen.

Tavallaan ei nyt mikään erikoisempi keksintö. On joskus mukavaa miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos… Pienetkin muutokset elämässä voivat johtaa polkuja hyvin yllättäviin suuntiin ja tietysti, jos olisi se kristallipallo, niin voisi katsoa, mitä kunkin päätöksen jälkeen seuraisi.

perjantai 11. elokuuta 2017

F. E. Sillanpää: Elokuu

Elokuu, lempikuukauteni. Kuulaita, varsin lämpimiä päiviä ja kaunista. Kesän katoavuuden pientä surumieltä mukana, kuitenkin jotain pohjattoman vahvaa mielihyvää kesän 'valmistumisesta'; syyskesä on rehellistä, se näyttää elämän sellaisena kuin se on. Juha Seppälän mainiossa Kasvukausi-novellissa on muutenkin minulle tähän hetkeen sopiva sitaatti: "Älkäämme surko sitä, että hän on kuollut, iloitkaamme siitä että hän eli; samalla tavalla hän ajatteli lopuilleen kääntyvästä kesästä ja itsestään siinä."

Toivoahan tämä aika tuo!

No, jo kirjan nimen vuoksi ajattelin lopulta ottaa käsiin F.E. Sillanpään Elokuun. Eli vähän samaa fiilistä kuin tuossa yllä odotin tästä Sillanpäästäkin. Mutta perusvire kirjassa on toinen, synkempi, luovuttava. Tosin sopii kyllä tämän kesän säihin jatkuvine sateineen...

Kirja kertoo juoposta kanavanvartija Viktor Sundvallista, joka konjakkihuuruissaan käy läpi menetettyjä unelmiaan suorittamatta jääneestä loppututkinnosta alkaen. Ukkonen jylisee, salamat leiskuavat ja sitten lähtee henki. Näin katsottuna hohhoijaa-kategoriaa.

Toisaalta teksti on taidokasta. Rinnan painostavaksi muuttuvan sään kanssa kirja kuvaa Sundvallien perhedraaman kärjistymistä räjähdyspisteeseen; naljailu ja solvausten nakkelu monitahoisine loukkaantumisineen on kerrottu taiten. Kyllä äf-eellä psykologista silmää on ollut.

Sillanpää on minimalisti. Elämän ykseys on hänellä pääteemoja: kirjan lopussa hän kuvaa yhtä jyvää tarkasti, sen hienosyistä rakennetta kirjoittaessaan Sundvallin käpertymisestä itsesääliinsä, niinkuin sipulia kerros kerrokselta kuorien. Sillanpään biologisessa maailmassa jyvässä on kaikki, pienestä avautuu suurta ja päinvastoin. Hyvin hän osaa tämän kirjoittaa, vaikka hiukan turhan usein palaa näihin.

Ja osaa hän tunnelmia luoda ja kuvailla. Sillanpään tekstit ovat kuin impressionistista kuvataidetta, ne maalailevat sävyjä ja tunnelmia, eli vaikka varsinaisten tapahtumien kirjo jää usein aika vähäiseksi, niin kirjan luettuaan on kuitenkin kylläinen olo. 
 
Kyllä näin voi sanoa Elokuustakin, vaikkei se Siljan ja Suviöiden veroinen mestariteos olekaan.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset

Iloiset hautajaiset on lyhyehkö, 182-sivuinen romaani venäjänjuutalaisista emigranteista Yhdysvalloissa. Eletään pääosin 1990-lukua, keskushenkilöinä ovat taiteilija Alik ja hänen lukuisat naisensa. Ja muu "hovi"; lähes koko kirjan mitalta tapahtumanäyttämönä on Alikin huoneisto, missä väkeä tulee ja menee samalla kuin maestro itse tekee kuolemaa.

Ulitskajalle tyypillisesti kerronta on rehevää. Päähenkilöt pursuilevat runsautta. Lämmintä ja elämänmakuista, kuten hänen kerrontansa aina.

Ihan ok teos, mutta ei muiden Ulitskojen veroinen. Kirjan lähestyessä käännekohtaa eli Alikin kuolemaa, hänen asunnossaan rönsyilevä ihmisjoukko nauliintuu katsomaan telkasta Moskovan vallankaappauksen maininkeja pariksi päiväksi. Tuo jää jotenkin irralliseksi, kevyesti selostetuksi tapahtumaksi, mihin ei kirjan lopussa mitenkään palata. Tuntuu kuin kirja olisi viimeistelty tältä osin aika nopeasti. Samoin kirjassa olevat pari takautumaa ovat hiukan irrallisia.

Mutta kannatti lukea!

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Alice Munro: Nuoruudenystävä

Annoin Alice Munrolle toisenkin mahdollisuuden. Ja kyllä Nuoruudenystävä paremman maun jätti kuin ensiksi lukemani Kallis ystävä. Mutta ei nyt kauheen paljoo tääkä sytyttäny.

Kymmenen pitkähköä novellia ihmissuhteista. Kun siirryn seuraavaan novelliin, unohdan jo mitä edelliset ovat käsitelleet. Kieli on sujuvaa, mutta teksti ei tartu; ei tule tarve palata edelliseen kappaleeseen ja maistella lauseita. Jotain kyllä tapahtuu, mutta kuitenkaan ei. Paitsi että (lähes) joka novellissa erotaan vähän kuin luonnonlain mukaisesti, eikä onni tunnu siitä sen kummemmaksi muuttuvan.
"Oi, mitä auttaa" - tarina jäi vähän paremmin mieleen; kahden sisaruksen elämänkulkua, no, ehkä siitäkään ei kovin kummoista osaa sanoa.

Ei voi Proulxista sanoa samaa!

Takakannessa mainostetaan että "Viimeinkin Nobel-voittaja, jota kaikki haluavat lukea". Ilmankin pärjätään.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Antti Tuuri: Tangopojat

Sarjassa "pohjalaismiehiä maailman turuilla", osa n. Tällä kertaa tangoa soittamassa ja Volvoja kokoamassa 60-luvun Ruotsissa.

Siirtolaisjutuista kiinnostunut Tuuri vie tällä kertaa miehensä 60-luvun puolivälin Kauhavalta Ruotsiin. Väkeä tuntuu vyöryvän jatkuvana kymenä Volvon ja Maraboun ja muiden yhtiöiden tehtaille. Kontrasti elintaso-Ruotsiin on kuvattu hyvin; mitkä syyt työnsivät pois kotomaasta, mitkä vetivät lahden toiselle puolelle. Kauhavan syrjäkylillä koitettiin selviytyä viljelyllä tai ajettiin vekselivetoisella kuorma-autolla puuta Pietarsaareen, välillä käytiin keikalla tangoa soittamassa. Miehet saivat palkkansa vähän miten sattuu.

Moni lähti, tavoitteenaan tienata Volvo mahdollisimman pian ja päästä näyttämään sitä kotomaahan. Ja eikös kirjan päähenkilö Saulikin tule Ruotsin-vuoden jälkeen uudella Volvolla Kauhavalle veljensä lakkiaisiin.

Sauli on taitava hanuristi, aluksi Pohjanmaalla Hurma-nimisessä bändissä, sitten Ruotsissa. Kirja rakentuu Saulin ja Hurman solistin Elinan väleihin; ensin Elina ottaa ja lähtee yhtyeestä Ruotsiin ja samalla suhde Sauliin katkeaa. Oikeastaan molemmista johtuen. Sitten Sauli alkaa kysellä Elinan perään, Ruotsissa jo määrätietoisemmin ja kunnon puurtamisen jälkeen löytääkin hänet. Aste asteelta määrätietoisemmaksi kasvava vakaumus siitä, että Elina on löydyttävä ja vielä koitettava suhdetta oikein vakavasti on kuvattu hyvin. Ja loppu on onnellinen - keikkoja aletaan tehdä taas, nyt yhdessä Tangopoikien riveissä.

Että on tässä hyvä tarina. Toisaalta piti päästä kirjan loppuosaan saakka, ennenkuin tämä alkoi tuntua oikeasti omalta itsenäiseltä opukseltaan. Tuurin pohjalaismiesten seikkailukirjat ovat vähän samasta puusta veistettyjä. Eniten tuli mieleen Lakeuden kutsu, kovin samantyylinen omatoiminen mies haki siinäkin entisen heilansa käsiinsä monien vaiheiden jälkeen.

Juoni, nimet ja näyttämö muuttuvat, mutta kaikissa kirjoissa leukaillaan lakkaamatta ja piestään suuta a) naisista b) viinasta c) omista ehtymättömistä taidoista jos minkäkin asian parissa. Tuntuu, että Pohjanmaalla ei muunlaisia miehiä olekaan kuin sellaisia, joilla on sana hallussaan.

Vaikkapa näin: "(Varpulan) iltavuoro alkaisi huomenissa kahdelta ja se uskoi selviävänsä siihen mennessä ja väitti, että sen maksa poltti alkoholia keskimääräistä nopeammin. Kerroin tavanneeni ennenkin sellaisia miehiä."

Samaten kirjoista on aika turha etsiä naisnäkökulmaa. Näkökulma on miesten - jos kohta jossain Pohjanmaassa kyllä ylistetään sitä, miten maakunnan kaikki viisaus on pakkautunut naisiin. Mutta miesten ehdoilla tarinat kerrotaan.

Mutta leppoisa näitä on lukea. Teksti vetää, väliin saa nauraa ja kerronta kulkee. Illan ja aamupäivän aikana reipas kolmesataa sivua tuli hotkaistua.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Pertti Lassila: Ihmisten asiat



Ihmisten asiat on aika poikkeava kirja. Se on henkilökuva, leskeksi jääneen vanhan naisen ajatuksia päiväkirjamaisesti. Tunnelmia, muistumia, lyhyitä kappaleita eletystä elämästä.

Kerronta kiertyy haimasyöpään menehtyneen Jarno-puolison kuoleman ympärille, mihin palataan muutamaan otteeseen. Sitten taas nainen kuvaa lapsuuttaan, työpaikkaansa, elinikäistä ystävyyttään Ritvan kanssa. Hän peilaa elämäänsä hyvistä lähtökohdista peräisin olevaan ja menestyvään Ritvaan, silti itseään juuri vähättelemättä. Nämä pelimerkit on saatu, näillä mennään.

Pertti Lassila näyttää olevan kielen ammattilainen, kirjallisuudentutkija. Kieli on jollain lailla runollista, siinä on "ymmärtävä" ote, ikäänkuin lempeä, hiukan surumielinen hymy leijuisi tekstin päällä: Muisti on elävä olento ihmisen päässä. Se syö ja nielee mitä tahtoo, ei huomaa tai hävittää asioita miten sattuu. Sitä ei voi ymmärtää kuten eläintäkään, vaikka luulee ymmärtävänsä.

Kerronta etenee kuin hiljaa virtaava joki. Rauhallisesti, paikoin lakonisesti nainen kuvailee elämäänsä. Hän vaikuttaa vahvalta luonteelta, ottaa vastaan mitä vastaan tulee, ei odota kuuta taivaalta; on kohtuullisen tyytyväinen siihen mitä on saanut. Avioliitto ei näytä olleen räiskyviä tunteita, mutta tyydyttävää. Ei valittamista; ruotsalainen kai sanoisi lagom. Lapsia ei ole tullut eikä ollut tarkoituskaan.

Mitään ei jää jäljelle; lapsuudenkodista vanhempien kuoleman jälkeen hän ei halunnut mitään, ei myöskään kesäpaikasta, jonka hän myi heti Jarnon kuoleman jälkeen. Jos johonkin suuntaan päähenkilön maailmankuvan lokeroisi niin eksistentialismiin: Ne, jotka ihastelevat luontoa ja luonnollista, sientenpoimijat, idunsyöjät, lampaanvillan huovuttajat, (ovat) hulluja. Luonto on nimetön, tiedoton peto, joka käy ihmisen kimppuun, syö hänet elävältä, hävittää sen, mitä ihminen on, ja vie hänen oikeutensa.

Tämä laittoi miettimään! Kyllähän minä olen juuri näitä hulluja sientenpoimijoita ja peurapassissa koen olevani osa luonnon ravintoketjua; joskus tekee vain mieli juurtua paikalleen, kasvaa puiden mukana, liudentua kevättuuleen. Mutta silti - ajoittaisista hempeilyistä huolimatta luonto on minulle tosi ja suuri, toki ei ihan noin yksiniittisen pelottava, mutta kauneuden ohella jylhä, kova ja raadollinen. Nykyään kun tulee yhä enemmän vastaan antropomorfista luontouskoa, kiitetään luontoa siitä ja tästä. Laimennetaan jylhä luonto ihmisen pikku pehmoleluksi, pai pai...

Niin... tähän Lassilaan kannatti tutustua. Tämä on niitä kirjoja, joita lukiessa tekee mieli ottaa välillä parin minuutin tauko, katsella ulos, ajatella sanattomia ajatuksia.




maanantai 3. huhtikuuta 2017

Annie Proulx: Bad Dirt

Näihin Wyomingin tarinoihin jää koukkuun. Nyt vuorossa novellisatsin kakkososa, suomennettu nimellä Maan tomua. Taattua tavaraa taas kerran.

Erityiskehut pitkille novelleille What Kind of Furniture Would Jesus Pick sekä Man Crawling Out of Trees; kaksi tarinaa preerialle päätyneistä aviopareista, peilikuvia tavallaan; edellinen tyypillisempi, kahden paikallisen köyhäilyä kuivuuden yhä pahemmin jäytämällä ranchilla; jälkimmäinen kahden itärannikolta muuttaneen ei-todellakaan-niin-tyypillisen uuswyomingiläisen ihailua ja kauhistelua uusissa oloissa. Molemmissa tapauksissa vaimo lopulta lähtee, ensimmäisessä toki vain lähialueelle, mutta jälkimmäisessä sisustussuunnittelijaemäntä tekee jälet ja koko junttilaan lopen tympääntyneenä palaa itärannikolle. Ilmoittaa sitten vielä päätteeksi lentokentällä ettei kuskina oleva ex-miehensä ole edes tyttärensä isä.

Ranchilla elävä yksin jäänyt mies on aika säälittävä tapaus. Cowboy-elämä on hänelle periaate, mutta sitä eivät kestä vaimo, lapsetkin kaikkoavat ja itsekin hän riutuu. Puusta pudonneen novellin mies sentään suunnittelee hankkivansa uuden asuinsijan, aikoo hankkia hirvikiväärin ja pitää aiempaa tiivimpää yhteyttä tyttäreensä.  Onnellisempi tarina näistä kahdesta.

Sitten on näitä vaki-Proulxeja: ihan hullu juttu parrankasvatuskilpailusta tai naapuriranchereiden karkaileviin lemmuihin kyllästyneestä baaritädistä, joka tilaa serkultaan Floridasta pari alligaattoria. Johan pysyvät kantturat kaukana Amandan kukkapuskista.

Muutama novelli pyörii tuon Amanda Gribbin Pee Wee-nimisen baarin ympärillä paikassa nimeltä Elk Tooth. Sieltä lähti kehittymään se parrankasvatuskisakin, jota Proulx kuvaa värikkäällä kielellä: "Pictures where three men whose combined (beard) hair could have stuffed a mattress."

Preerialla pöly lentää, talvella tulee metri lunta, metsästetään ja asutaan täynnä romua olevissa trailereissa. Yhden novellin nimi onkin Dump Junk. Muistelen vaihto-oppilasvuottani - toki idempänä - vakaalla maaseudulla New York Staten sydämessä. Isoja pick-uppeja, barbecueta, ihmisiä trailereissaan, ja lähes joka asunto täynnä valtavasti rojua. Isäntäperheen esikoinen lähti sinä vuonna Montanaan öljynporaukseen; sellaisistakin oloista Proulx kertoo.

Kai sitä sitten hiukan haen noita nuoruuden fiiliksiä Proulxia ahmiessani.

Kaikkea en häneltä ole vielä lukenut, mutta koitanpa kollata enempi romaaneja jatkossa novellien vastapainoksi. Jotain Laivauutisten tapaista. Proulx osaa kirjoittaa myös herkempää tekstiä, ja kun sen yhdistää sopivaan karunkarheaan kerrontaan, on kombinaatio minun makuuni.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Arto Hiltunen: Johtamisesta

Vaimo oli tuonut omia töitään varten Arto Hiltusen kirjan Johtamisesta. Kun se oli pöydän nurkalla sopivasti, niin otin käteen ja aloin lueskella. Luin sen sitten parin illan ja yhden lentoreissun aikana.

Jopa oli hyvä kirja! Kansantajuista, sujuvaa; Hiltunen käy läpi johtamisen eri näkökulmia arkisen luontevasti. Mukana on esimerkkejä eri organisaatioista, myös valtionyhtiöistä ja säätiöistä. Hän pohdiskelee työntekijöiden palkitsemista, ja kokenut hallitushai kun on, niin hallitustyötäkin monipuolisesti.

S-ryhmän entinen pääjohtaja ja useiden hallitusten puheenjohtaja vaikuttaa mukavan nöyrältä. Ehkä se tekee kirjasta niin helppolukuisen. Johtaminen saadaan usein kuulostamaan rakettitieteeltä, joltain poikkeukselliselta, jonka vain harvat ja valaistuneet hallitsevat. Johtamisesta-kirja esittelee aihetta ihan tavallisena inhimillisenä ilmiönä.

Toki kirja on hänen edellisen johtamisopuksensa jälkeen jossain määrin tilkkutäkki, enkä ole aivan varma, olisiko tästä oppikirjaksi. Mutta pidin kyllä parempana kuin sädekehän päänsä päälleen saaneen Matti Alahuhdan Johtajuutta. Taidankin suositella perheen parikymppisille, joille yritysmaailma ja johtaminen vielä saattavat tuntua kovin etäisiltä ja vierailta.

Kiva lukea ison bisnesjohtajan kynästä tällaista tekstiä: "Muutaman vuoden välein (etujärjestöissä) pitää opetella uudet johtamiskäytännöt, koska puheenjohtajan tehtäviin tuppaa valikoitumaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät muuta toimintaansa organisaation vaatimusten mukaan, vaan edellyttävät alaisten mukautuvan heidän toimintatapoihinsa."

Poimin myös seuraavan sitaatin: "Ihminen viettää aikuisiästään työpaikalla yli neljäsosan. Hänellä on silloin oikeus olla olemassaoloonsa ja olosuhteisiinsa tyytyväinen ja motivoitunut." Niinpä! Pidän itse motivaatiota aivan keskeisenä käyttövoimana yrityksen menestyksen kannalta. Silloin kun se on kunnossa, ja yksilö tietää mitä häneltä odotetaan, niin tavoitetason voi laittaa vaikka parikymmentä pykälää ylemmäs.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Karin Bojs, Peter Sjölund: Svenskarna och deras fäder - de senaste 11000 åren



Jatkoa Bojsin skandinaavien dna-historiaan. Mutta nyt köykäisempi kooste edelliseen, Homo Europaeus - eurooppalaisen ihmisen pitkä historia-kirjaan verrattuna. Aika lailla edeltävän kirjan polkuja mennään ruotsalaisten tulon historiaan, toki jotain uutta on ehtinyt parissa vuodessa DNA-sukututkimuksen saralta ilmaantua. Kirjan lopussa on sitten yleisempää sukututkimuksesta.

En ihan ymmärrä, miksi kirja on tehty. Olisiko edellisen kehutun ja August-palkinnonkin saaneen kirjan myötätuulessa haluttu takoa kun rauta on kuumaa? Sisällön kannalta olisin odottanut pari vuotta ja odottanut, että dna-saralta tulee todella jotain uutta pistettäväksi kunnon analyyseineen uusien kansien väliin.

Dream Theater: Images and Words and Beyond

Konsertti Helsingin Nordiksella 27.2.2017, Dream Theaterin läpimurtolevyn Images and Wordsin 25-vuotiskiertue.

Kolmatta kertaa progressiivisen metallin kärkibändiä DT:tä katsomaan, nyt pojan ja siskonpojan kanssa. Konsertti oli selvästi parempi kuin edellinen nimikkoalbumin (=bändin huonoin) jälkeinen konsertti ja melkein yhtä hyvä kuin eka DT-kontaktini, viitisen vuotta sitten Dramatic Turn of Eventsin jälkeen nähty elämäni paras rock-konsertti (no, ehkä paras Steve Hackettin rinnalla...).

Progeäijät soittaa rytyyttivät kunnioitettavat 3 tuntia 5 minuuttia kestävän konsertin. Eka tunti, "Beyond" oli heikompi osa; kuulemma fanien suosikkeja matkan varrelta, mutta omia favoriittejani ei juuri kuultu. Kävi myös selväksi, että solisti James LaBrie ei ollut parhaimmillaan. LaBrie on muuten teknisesti ylivertaisessa bändissä se epävarma lenkki; joskus laulu sujuu, joskus ei. Tällä kertaa ei sujunut kuin paikoin. Tosin myönnettäköön, että musiikillisesta akrobatiastaan tunnettu bändi säveltää myös lauluosuudet hyvin kunnianhimoisiksi. LaBrien skaala on laaja, ja pidän häntä parhaimpana rock-laulajana juuri äänen kauneuden ja skaalan leveyden vuoksi. Dream Theaterin balladit ovat luku sinänsä; niitä on vaikea kuvitella ilman LaBrien ääntä.

Mutta silloin kun ei kurkku ole kunnossa, homma menee huutamiseksi.

Mutta sitten se teemalevy. Pienen tauon jälkeen se soitettiin tietysti kokonaan, joissain biiseissä hiukan lisiä lirutellen. Yksi sellainen oli Metropoliksen lopussa rumpali Mike Manginin rumpusoolo. Vaikka rumpusooloista on maku mennyt jo muuten, niin tämä kyllä kannatti kuulla ja nähdä.

Varsinainen konsertti huipentui päätösbiiseihin Wait for Sleep ja Learning to Live. Edellinen on lyhyt kaunis pianomelodia, kosketinsoittajan ja LaBrien samettisen laulun kaunis synteesi. Sitten alkaa runnon ryske: Learning to Live on sitä DT:tä, jota pitää seurata analyyttisellä tarkkuudella, että edes kymmenennen kuuntelukerran jälkeen hiffaa jujut ja nyanssit. Kaiken kruununa kappaleen loppupäässä otettu repriisi Wait for Sleepistä, tietysti uusin maustein, ja siitä johdettu menevä ja mehevä loppusoitto.

Oli toki vielä encore, sinänsä mallikas Change of Seasons, mutta 24-minuuttisena biisinä se oli ehkä pitkä siihen loppuun. Mielestäni encore saisi koostua parista lyhemmästä kipaleesta, kolmen tunnin kieppeillä meinaa pidempään opukseen keskittymisen kanssa olla jo hieman hankalaa...

DT on bändi, johon tutustuin tuon alussa mainitsemani nuoremman väen ansiosta; siskonpoikani, silloin ehkä 12, oli soittanut omalle pojalleni sitä joskus. Ensituntumani taisivat olla kaikkia mahdollisia musiikkityylejä fuusioiva Stream of Consciousness ja aluksi ihan pähkähullulta kuulostanut Dance of Eternity, josta sittemmin olen alkanut pitää kovasti. DT on kuin shakkia, tai sudoku; loputtomalta tuntuva musiikillinen arvoitus, josta vähitellen paljastuu aina jotain uutta. Joskus liikaakin. Rumpuriffien ei tarvitsisi vaihtua yhden säkeistön aikana ihan sitä 4-5 kertaa... Joskus kyllä musiikki tuntuu enempi tarkoitukselliselta taituruuden esittelyltä kuin musiikilta. Mutta vain joskus.

On hyvin arvostettavaa, että 1990-luvun alun musiikkiskenessä porukka uskalsi tuoda niin erilaista musaa markkinoille kuin Images and Wordsin. Omassa mielessäni tuo levy siirsi syrjään mustat pilvet musiikillisesti kamalan 1980-luvun jälkeen; silloinhan ei julkaistu yhtään kunnon biisiä (no ehkä Genesiksen Mama). Ja omakin musiikin kuuntelu lähestulkoon loppui.

Niin - että oli taas lupa tehdä monimutkaista musiikkia, sinfonisia eepoksia rakenteella joka on jotain ihan muuta kuin säe-säe-kerto-soolo-säe. Joissa albumin loppuosan biisissä otetaan takautumaa johonkin alkuosan juttuun ja tehdään synteesejä eri osien välillä.

Nykyään omalla listallani ykkösenä keikkuu heidän 2005 julkaisemansa Octavarium-albumin 24-minuuttinen nimikkobiisi (erityisesti siitä Score-livelevyllä julkaistu versio). Octavarium on bändin diskografiassa progressiivisin; vaikka olen siihen progemetalligenreenkin tottunut, niin esimerkiksi tuoreehkon nimikkoalbumin raskaampi meno ei tarttunut. Kunnon progemeiningin hengessä Octavarium on myös sisällöllisesti runsas; teema kuvaa toisteisuutta, miten kaikki loppujen lopuksi kiertää ympyrää. Levyn teemasta saisi varmaan väitöskirjankin; kromaattisen asteikon soveltaminen, kansikuva ja niin edelleen.

Toinen viime aikojen lemppari on muuten haukutulta Falling into Infinity-levyltä oleva pari Hell´s Kitchen ja Lines in the Sand. Edellinen soitettiin tuolla konsertissakin todella maittavasti, jälkimmäiseen (sekin yli 12 minsaa...) olen nyt paneutunut. Se on kunnon juurevaa monipolvista heviä monine teemoineen, ja laulustemmat ovat aivan upeita. Sitten viehättää myös lyriikka. Kitaristi John Petrucci on ilmeisesti jonkun sorttin katolinen, ja hänen lyriikassaan raamatulliset viittaukset toistuvat usein, lyyrisesti ja tyylillä (myös Ministry of the Lost Souls systemaattisen kaaoksen levyllä tai bändin tunnetuimpiin kuuluva, puhdas gospel-biisi Spirit Carries On). Lines in the Sand vilisee näitä viittauksia, ja kuten musiikkikin, niin sanoitukseen saa paneutua tosissaan, mutta se palkitsee myös!

Olen usein miettinyt, miten paljon tuosta saisikaan irti, jos tajuaisi edes hitustakaan musiikin teoriasta. Tai osaisi soittaa edes vähänkin. Luulen, että tuo musiikki koskettaa samalla tavalla kuin klassisella puolella Mahler. Se on runsasta ja voimakasta, välillä mannerlaattoja siirtävää, välillä herkän hiljaista ja kaunista.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Claes Andersson: Stilla dagar i Mejlans

Vanha Clasu eli kirjan alter ego Otto kertoo vanhenevan miehen tuntemuksia. Jonottamista päivystyksessä, purnaamista "väärin" rahojaan jakavan kirjallisuussäätiön suuntaan, muistoja nuoruuden matkoilta... Ei niin hyvä kuin edellinen Otto-kirja (Oton elämä), mutta kyllä tämä ostaa kannatti.

Kirja on väsähtäneen, vähän alistuneenkin miehen tummaa puhetta ("som löv faller vi sakta"). Välillä yllättää, kun muistaa että purnaaja on entinen ministeri, valtion rahojen jakaja, päättäjä isolla P:llä. Monilahjakkuus, joka edelleen pystyy tuottamaan ensiluokkaista kirjallisuutta ja taitaa se jazzin soittokin bändin kanssa vielä onnistua. Mutta ei kai se meriiteistä ja pääosin entisistä tekemisistä ole kiinni, jos alkaa elämä väsyttämään.

Sairauksien kuvaaminen ei oikein kiinnostanut; sitävastoin Anderssonin kieli on parhaimmillaan kuvatessaan nousevaa v-käyrää terveyskeskuksen päivystyksessä; tuntikausien odottamista, kuvailua muista potilaista, kasvavaa ärtymystä. Henkilökuntaa ei näy - ja sitten aamuneljältä kuppi täyttyy, Otto lähtee ja tilaa taksin kotiin. Seuraavana päivänä yksityiselle, mikä vanhalle vasemmistopoliitikolle näyttää olevan hyvin tuskallisesti ylitettävä kynnys. Kiinnostavaa sekin.

Toinen purnaamisen aihe - suomenruotsalaisen kirjailijan/kirjallisuuden ja toisaalta ankdammen-säätiöiden välinen ristiriita - oli myös herkullisesti kuvattu. Oikein pystyi näkemään armoa (apurahaa) anelevan kirjailijan nousua Helsingin kalleimmissa osoitteissa olevan säätiörakennuksen portaita ylös ja mikä kohtelu siellä odotti. Jos suomenkielisistä joskus tuntuu, että samaa ankkalammikkoporukkaa kaikki, jakavat vain rahoja toisilleen (etenkin kun kyseessä ex-ministeri!), niin kirjan kuvaus tyrmää sen luulon.

Toisaalta, asialla on varmasti toinenkin puolensa kuin se, minkä Otto-kirjailija antaa.

Mutta löytyy myös ilon aiheita: lapsenlapsia pomppimasta sängyllä ja rummuttamassa vanhan isoisän mahaa;  työhuoneen ikkunan edessä muotoaan muuttavan koivun seuraaminen, muistot, musiikki...

Kirjassa on lukujen välissä lyhyitä kuvauksia (bild); tekstinpätkiä, joista osa ajatelmia, kuvauksia, osa runoja: "Det är aldrig för sent att få en nattsvart barndom". Tämä on juuri sitä Anderssonia, mistä pidän; terävää ja itseironista...

Tai pohtivan herkkää:

"Att de, så som jag och du och
vi, en gång, en gång i sin
egen tid, betraktat, rört vid, och
bekommit varandra"

Voi jestas kun tuo on kaunista; kirjoittaja ikäänkuin hapuillen etsii sanoja kuvatessaan jotain paria, sanojen järjestys pilkkuineen ja rakenne kuvaa hienosti tuota mietiskelevää ilmaisua, ja päätös on hieno: bekommit varandra. Pitääkin katsoa, miten kääntäjä on tuon suomentanut. Anderssonin kirjat on ollut aina mukava lukea molemmilla kielillä.

Kävin ostamassa tämän yhden ei-niin-antoisan päivän jälkeen. Eli terapiakäynti Akateemiseen, jonka jälkeen maailma on ennenkin kirkastunut. Katselin monia kirjoja, selailin, Andersson pisti silmään mutta en tätä aikonut ostaa. Kunnes katse osui sattumalta lauseeseen: "Om att världen är ond och du själv god skall du tala med mycket små bokstäver". Niinpä!