keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Hiukan avasin lahjakirjan epäilevin mielin: eikö tuosta ukonjurnakkeesta ole herutettu jo kaikki kirjalliset mehut irti? Mielensäpahoittaja on loistava hahmo, mutta myös nopeasti kuluva.

No, katsotaanpa mitä Kyrö on keksinyt tällä kertaa.

Mielensäpahoittajan Suomi koostuu Suomi 100-hengessä sadasta kutakin itsenäisyyden vuotta koskevasta tekstistä, vaihdellen muutamasta rivistä neljään sivuun per vuosi. Osin tekstit myötäilevät Suomen tapahtumia, osin herran ittensä. Käydään läpi avioliitto, lasten syntymä ja vaimon sairastuminen, naapurin lähtö Ruotsiin ja sieltä paluu, omat krempat selän kanssa. Pohdiskellaan ajan tapahtumia.

Etäisyys poikiin ja kykenemättömyys asialliseen keskusteluun etenkin esikois-Pekan kanssa tulee aika riipaisevastikin esille; toisaalta Pekan tyttären kanssa - kirjassa likka - synkkaa yllättävänkin hyvin yhteen.

Likan ja mielensäpahoittajan suhde on sitä kaivattua uutta, mikä heivautti lukukokemuksen alun epäilyistä selvästi positiivisen puolelle. Jostain (kumman?) syystä tämä 2000-luvun vaihteessa syntynyt likka on samalla aaltopituudella isoisänsä kanssa, vai johtuuko asia siitä että Mielensäpahoittajaa lukee hieman uudessa valossa. Hän ei ole niin yksiselitteisen jäärä kuin aiemmin. Jurnutuksen rinnalle tulee jopa elämänviisaita sävyjä.

Hiukan tuo hänen ja likan suhteen läheisyys yllättää. Mutta toisaalta se on lämpimästi kuvattu ja tuo todellakin kaivattua uutta sävyä hänen hahmoonsa. Ehkäpä vanhakin mies oppii kommunikoimaan. Jos ei vielä omien lastensa niin näemmä sitten seuraavan sukupolven kanssa.

Toinen uudempi asia, mikä etenkin elokuvaversion synnyttämän mielikuvan pohjalta raapaisee jopa hieman uskottavuuttakin, on herran ajoittainen avaramielisyys. Hän opiskelee italiaa vaimonsa kanssa, puhuu ymmärtäväisesti pakolaisista, ihmettelee Suomi-leijona-vouhkaamista. Kirjan kannen leijonankin päässä on karvareuhka, jalassa sukset miekan paikalla. Onko Mielensäpahoittajasta tullut suvakki...

Taitavasti Kyrö on kyllä viestejä tekstin sekaan viskellyt. Kaiken vanhan ihannoinnin pohjalle voisi olla helppoa rakentaa "Suomi takaisin" -tyyppi - ehkä Kyrö on halunnut tätä riskiä välttää. Ja aika hyvin tämänkin mausteen onnistunut muuten aika väkevään hahmoonsa istuttamaan. Nyt Mielensäpahoittaja alkaa lähestyä Veikko Huovisen hiukan samanhenkisiä, humaaneja hahmoja Konstasta Lentsun Aleksi Rinteelään.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Ljudmila Ulitskaja: Die Kehrseite des Himmels (Discarded Relics)


Kirja on Ulitskajan parinkymmenen vuoden ajalla kirjoitetuista kolumneista ja muista kirjoituksista koottu kokoelma, joka on ilmestynyt venäjäksi vuonna 2012, saksaksi neljä vuotta myöhemmin. Vaan Siltala hoi - ei ole vielä suomeksi käännetty! Siispä ostamaan Amazoonista saksannosta.

Kirjasta on ilmestynyt myös englanniksi käännös nimellä Discarded Relics.

Aluksi Ulitskaja kertoo juutalaisesta suvustaan ja taustoistaan. Sitten on hieman hajanaisia, parinkymmenen vuoden aikana ilmestyneitä kirjoitelmia. Pääosa kolumneista kuvaa hänen poliittista ajatteluaan ja elämänkatsomustaan, uskontoa, kuolemaa ja selviytymistä rintasyövästä. Jos Ulitskajasta pitää, on loppupuolisko kirjaa melkein pakollista luettavaa.

Ulitskaja on rohkea nainen, Der Spiegelin mukaan oletettavasti nyky-Venäjän vaikutusvaltaisin kirjailija. Hänen tekstinsä Putinin Venäjästä on niin kovaa, että kumma (onni!) kun ei ole nykyinen Tsheka lähettänyt nahkatakkimiehiä asialle. Näissä 2000-luvun mittaan ilmestyneissä poliittisissa teksteissä ei tosin ole nyt kovin paljon uutta, samanlaisia näkemyksiähän täällä on luettu eri lehdistä viimeisen vuosikymmenen aikana. Mutta Venäjällä julkaistuina kymmenen vuotta sitten näillä on ollut ja on erityinen painoarvonsa.

Elämänkatsomukselliset tekstit ovat tavallaan tuoreempia. Juutalaissyntyinen Ulitskaja tunnustautuu kristityksi, tosin suhde on vähän ambivalentti. Hän peilaa kiinnostavasti kolmen Abrahamin-uskonnon näkökulmasta aikam2w22me uskontojen vahvuuksia ja ongelmia, ja ateisteja mitenkään väheksymättä peilaa kuoleman kautta elämää ja sitä, miten hän kokisi elämän sisällön jäävän jotenkin auki, jos suhtautuisi kuolemaan ateistin lailla.

Voimakkaan tunnustuksellisen ja henkilökohtaista katsomustaan erittelevän tekstin lomassa Ulitskaja haastaa myös ortodoksisen kirkon: mammonaa, valtaa, alistumista. Tulee väistämättä Heinrich Böll ja hänen kiirastulensa katolisen kirkon kanssa mieleen - kuten Ulitskajalla, myös Böllillä on voimakkaita, koskettavia kuvauksia uskonnollisuudesta, kuten vaikkapa kirjassa Naisia joen maisemassa.
 
Kirjan lopussa on muutaman kymmenen sivun osuus rintasyövästä. Ulitskaja käy läpi diagnoosia, miettii missä leikkaus tapahtuisi, ja Venäjän sairaaloiden tasoa syvästi epäillen päättää mennä Israeliin tutkittavaksi ja leikattavaksi samaan aikaan tapahtuvan kirjailijakonferenssin kanssa. Hän käy päiväkirjamaisesti läpi pelkojaan, tuskailee muutaman kymmenen sivua kesken olevan Vihreän teltan alla -romaanin viimeistelyssä, käy esiintymässä konferenssissa, kiirehtii sieltä sairaalaan.

Kahden leikkauksen jälkeen myönteisiä ennusteita. Ja hän toteaa: Sairaudet ovat osa elämää, eivät kuolemaa (Die Krankheit ist eine Sache des Lebens, nicht des Todes). Tuota lukiessani ajattelen kesällä syöpään kuollutta äitiäni.

Syöpäjakson kuvauksen lopussa Vihreän teltan kirja on enää parin sivun verran kesken. Sairaus on selätetty; samalla on annettu lukijalle mielenkiintoinen näkymä Jerusalemin kortteleihin ja sairaaloihin, elämään Israelin ja Moskovan välillä, mainion romaanin synnytystuskiin. Täytyypä lukea tuo Vihreän teltan alla uudestaan.

Kirja sopii hyvin Ulitskajan henkilökuvaksi. Kirjoittaakseen niin erinomaisia, kansainvälisiä palkintoja kerääviä (mutta Nobel viipyy vielä!) kirjoja pitää olla tuollainen laaja persoona; samalla aikaa suoran rahvaanomainen, samalla herkkä, ymmärtävä. Äitihahmo ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, tieteilijä (geneetikko) ja taiteilija samalla kertaa. Elämänmakuista tekstiä tuottava kirjailija.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Sibelius

Jos minun pitäisi laatia lista - aika lyhytkin - asioista, mitkä kuvaavat suomalaisuutta, niin Sibeliuksen musiikki kuuluisi siihen.

On vaikea miettiä, onko sitä suomalaisena kasvanut kiinni Sibeliuksen musiikkiin, vai onko se ihan objektiivisesti niin erinomaista, että olisi innostunut siitä vaikka olisi kasvanut toisella puolella maailmaa. Varmaan molempia - jälkimmäisen puolesta kertoo vaikkapa Yes-mies Jon Andersonin fanitus; jos tietyntapaista musiikkia kuuntelee (ja proge ja klassinenhan ovat saman kolikon eri puolia), niin kyllä se Sibeliuskin sitten kolahtaa, jos vain tekemisiin sen kanssa pääsee.

En etsi valtaa loistoa on aina ollut lempijoulusävelmäni. Ja onhan näihin Finlandioihin ja Karelioihin tottunut jo lapsesta - ehkä ne soivat jo vähän kuluneina omissa korvissani. Mutta miehen repertoaarissa on riittänyt ja riittää ammennettavaa.

Musiikki voi koskettaa monella tavalla, nimenomaan Sibeliuksen kohdalla erityisesti nousee sävelkulkujen tuomat voimakkaat mielikuvat ja tuntemukset luonnosta. On paljon voimakkaasti vaikuttavaa klassista ja muuta musiikkia, mutta Sibelius poikkeaa. Vain Mahler vetää vertoja luontokuvien soinnissa, ja ehkä Aaron Coplandin Appalachian Spring.

Kyllä vaikkapa Tsaikovski ja Schubert ovat myös mielimusiikkiani, mutta ne ovat sitä toisella tavalla.

Viides sinfonia on varmaan kautta vuosien pysynyt koskettavimpana. Etenkin sen finaali, se suorastaan tunkee luontokuvia. Alun jousien leikittely on kuin perhosten lentelyä pihakedollani, tai pöriläisten surinaa. Keskiosan hiljaisen kohdan jälkeen seuraava viiltävän kaunis huilu (mikäli se nyt sitten on huilu?) on kuin aamun sarastus. Ja se pauhu: monissa kappaleissa ukko pystyy loihtimaan käyrätorvilla ja jousilla äkillisen myrskyn nousun järvenselällä.

Ylellä oli pari vuotta sitten mainio sarja Sibeliuksen sinfonioista kapellimestari Hannu Linnun johdattamana. Sarjan myötä tuli tutustuttua myös vaikkapa kutoseen, joka oli aiemmin jäänyt pimentoon. Se on ihan parasta lajia!

Mutta nelonen on jotenkin - umpimielinen. Ja seitsemäs poikkeaa muista sillä tavalla, että se ei herätä mitään muistijälkiä. Sen kuuntelemisen jälkeen en hyräile mitään melodiaa - mutta ei se huono ole. Kyllä sitäkin kuuntelen mielelläni. Se on vaan niin erilainen.

Sitten Sibeliuksella on myös pitkä lista hienoja pienempiä kappaleita Sadusta ja Myrskystä lähtien ja lauluja myös. Nykyään lempparijoulubiisini on Jo joutuu ilta; ollakseen niin hieno on se jäänyt oudosti varjoon. Aika harvoin sitä kuulee.

Sibelius on melodista, kaunista ja jylhää. Samalla lempeää, samalla suurta voimaa. Sellaista ei muiden musiikissa tapaa.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Pia Ingström: Den mystiska Näktergalen

Turkki on ajankohtainen maailmankolkka, ja senpä nykyisyydessä ja historiassa on kaikenlaista selvitettävää. Toimittaja Pia Ingström on tehnyt kiinnostavan kirjan mystisestä satakielestä; nykyisen Turkin alueen hyvin monipuolisesta etnografiasta ja siitä, miten nopeasti eri kielten, kulttuurien ja uskontojen mosaiikki voi hävitä historian hämärään kun voimatoimin aletaan puhdistaa kansakuntaa yhteen muottiin.

Nopeasti ajatellen tuo alue on välittynyt perinteisenä turkkilaisuuden ja islamin valta-alueena, jossa ehkä joskus on ollut kristillisiä seurakuntia ja muitakin kansoja. Mutta eipäs, todellisuus on paljon värikkäämpi.

Varsinainen ahaa-elämys, jonka jälkeen lähdin sivistämään itseäni Turkin monipuolisesta historiasta oli mainion Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa; kirja, jota olen tässäkin blogissa estoitta kehunut. Kirjan Medeia oli Krimillä asuva vanha viisas nainen, jonka sukujuuret olivat Anatolian Pontuksesta Mustan meren etelärannalta. Kas, sielläkin on aivan hiljattain puhuttu kreikkaa.

Puhumattakaan armenialaisista. Nykyään pienehköä valtiota asuttava kansa on aikoinaan kansoittanut suurta osaa nyky-Turkista; nyt heitä ei ole siellä kuin joitain kymmeniä tuhansia jäljellä karmean 1920-luvun kansanmurhan jälkeen.

Ingströmin kirja on dokumentti, historiateos ja matkakirja. Lukujen päätteeksi on tarkkaan kuvattu Istanbulin katuja ja paikkoja, joista voi löytää jäänteitä kreikkalaisesta tai juutalaisesta historiasta; rakennuksia, muistomerkkejä, tarinoita. Jos olisi joskus Istanbulissa käynyt, niin noista osuuksista saisi paljon enemmänkin irti. Paikoin matkakirjarooli valtaa alaa, kirjan lopussa on pari lukua jotka ovat enempi Istanbulin kuin kreikkalaisten, juutalaisten tai armenialaisten kansansirpaleiden jäänteiden kuvausta.

Kirja raportoi monipuolisesti ja hätkähdyttävästi siitä, miten vanhojen kulttuurien jäljet unohtuvat ja hävitetään, sukunimiä vaihdetaan, vanhojen kansanvähemmistöjen asuttamia taloja ja kortteleita puretaan ja rakennetaan kauppakeskuksia tilalle. Tavalliset istanbulilaiset eivät läheskään tiedä, että runsas vuosisata sitten kaupunkinsa asukkaista puolet oli noita muita kansoja.

Tietysti luen kirjaa ei-islamilaisin länsimaisin silmin, valtava ärtymys erdoganien kukkoilua ja sortotoimia kohtaan ja varmaan asenteellisesti islamilaisuutta vieroksuen.

Mutta historiassa on se kiehtova puolensa, että sen kanssa voi loihtia mielikuvitukseensa monenlaisia mahdollisia maailmoja. Entäpä jos Kyproksen ja nyky-Armenian välissä olisikin vaikkapa 30-miljoonainen armeenikristittyjen valtio (jonka tietysti soisi kohtelevan muslimivähemmistöään kunniallisesti...)?

Millainen olisi Lähi-Itä, ja koko Eurooppa, jos vuosisatoja sitten nuo kreikkalaiset, juutalaiset, armenialaiset ja assyyrikristityt olisivatkin saaneet kasvattaa omaa kieltään ja kulttuuriaan noilla alueilla, kukoistaisiko siellä nyt tällainen edistynyt tai ainakin vähän tutumpi, rauhanomaisempi ja vapaampi yhteiskunta kuin nyt?

No, jäitä hattuun. Kyllähän tällaisessa pohdinnassa herkästi haisee valikoiva historian haikailu ja diskriminointi. Ehkäpä nyt ei ihan vastaavassa määrin ole tullut mietittyä sitä, että jossain serbikristittyjen seassa muslimeilla ei viime aikoina ole kovin helpot oltavat olleet...

Kansalliset, kulttuuriset ja kielelliset vähemmistöt ovat tunneasia. Muistan joskus lukion äidinkielen tunnilla, suomalais-ugrilaisia kansoja kun läpi kävimme, miettineeni sitä viimeistä kamassimummua, joka kuoli kai 1974. Mietin, miltä tuntuu lähestyä kuolemaa tietoisena siitä, että joskus on ollut kansa, suuri ryhmä ihmisiä, jotka ovat puhuneet samaa kieltä, ilmaisseet elämänsä isot ja pienet asiat näillä sanoilla, eikä heitä enää ole.

No, näinhän on ollut maailman sivu. Kokonaisia kulttuureja syntyy ja kuolee. Onko joku taannoin unholaan painunut kieli tai hävinnyt kulttuuri sen arvokkaampi kuin joku tuleva?

Nykyajassa on se lohdullinen puolensa, että nyt pystytään dokumentoimaan katoavien ja hävinneiden kulttuurien historiaa. Saamaan se muistiin. Tällaiset kirjat kuin Pia Ingströmiltä ovat merkittäviä kulttuuritekoja. Ja toisaalta saamelaistemme kohdalla voi huomata, että joidenkin mielestä tuhoon tuomitulla kielellä on kyllä mahdollisuuksia elpyä.

Joku kyynikko voi tietysti sanoa, että tehokkainta olisi, jos kaikki puhuisivat vain maansa valtakieltä, on se sitten vaikka turkki - tai suomi? Pois joutavat vähemmistökielihienostelut kustannuksia kasvattamasta. Parasta kun puhuisimme kaikki englantia.

Mutta ei kai me sitä varten täällä olla.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Yes

Välillä musiikkia, eli miten löysin Yes-yhtyeen. Yes on progressiivisen rockin todellisia dinosauruksia. Osan niistä - kuten Pink Floydin ja King Crimsonin löysin jo nuorena - osaa en. Kansasiin tutustuin kuusitoistavuotiaana, mutta se kolahti vasta viisikymppisenä. Viitisen vuotta sitten aloin tehdä tuttavuutta Genesiksen ja Yesin kanssa, mutta ne eivät vaan heti auenneet. Kunnes sitten...

Pitkän tutustumisvaiheen jälkeen Yes on näyttäytynyt minulle melodisena ja sinfonisena yhtyeenä. Kaikista progebändeistä se on mielestäni lähimpänä klassista musiikkia. Tai sitähän se on, soittimet ovat vain erilaisia. Päähahmo Jon Anderson on vannoutunut Sibelius-fani, klassiset mieltymykset kuuluvat selvästi monista eepoksista.

Yesin sävellykset antaisivat mahdollisuuksia samanlaisiin variointeihin kuin klassinenkin; senhän takia sanomalehtien kulttuuripalstoilla uutisoidaan pääorkestereidemme konsertteja, miten kukakin kapellimestari sai soimaan vanhan tutun sinfonian uudella tavalla. Joku Close to the Edge tai Awaken antaisi eväitä vaikka mihin; no, Youtubestahan niitä löytyy.

1972 ilmestynyt Close to the Edge oli portti Jeessiin hurahtamiseen. Parikymmentäminuuttinen teos alkaa kolmiminuuttisella fuusiokakofonialla, mutta kun arvoitus aukeaa on meno hienoa! Ja biisin lopun takautumat tuovat ne alun sävelkulut tyystin erilaisina, mutta tunnistettavina. Neljäntoista minuutin kohdalla virtuoosi Rick Wakemanin raivoisa urkuhyökkäys sitä edeltävän kirkkourkusoolon jälkeen on progegenren hienoimpia kohtia, samoin sitä seuraava melodisempi mutta villi soolo.

Wakeman olikin avaimena tuon haastavan kappaleen ymmärtämiseen. Yksi Youtuben helmiä musiikin puolella on monien bändien klassikoista tehdyt akustiset versiot; Wakeman on soittanut flyygelillä muutamia, kuten juuri Close to the Edgen reipas seitsenminuuttisena versiona. Voi sentään miten upeaa voi pianomusiikki olla! Ja kun siinä ei ole muita instrumentteja päällä, niin haastavan sävellyksen salaperäisyydet avautuvat ihan eri tavalla. Sen jälkeen voikin käydä taas alkuperäisversion kimppuun.

Samaisella albumilla on myös toinen upea biisi, pääteemaltaan jopa hauras And You and I, jonka keskellä kuitenkin mellotronit vyöryvät 70-luvun parhaassa hengessä. Vierastin alkuun laulaja Andersonin hiukan `ylikorkeata` alttotenoria, mutta olen alkanut pitää siitä paljon; tuossakin kappaleessa se luo oman unenomaisen herkän tunnelmansa. Basisti Squiren kanssa Anderson luo yhden tunnusmerkin bändin musiikille: vocal harmonies.

Myös And You and I:sta on tuubissa hienot Wakemanin sooloversiot, sähköisinä ja ilman.

Viisi vuotta myöhemmin ilmestyneellä Going for the Onella on sielukas eepos, kuusitoistaminuuttinen Awaken, jonka Hesarin klassisen musiikin kriitikko joskus noteerasi progemusiikin parhaaksi kappaleeksi. Sitä on vaikea luokitella, tai edes kuvailla, se on jotain musikaalin ja taivasnäyn välillä, tahtilajien leikittelyineen ja raskaine tempoineen harpunsoiton seassa. Olisiko eteerinen oikea sana kuvaamaan Yesin tuon laidan musiikin erityispiirrettä, Awakenin lisäksi kappaleita kuten Wonderous Stories tai Onward, jotka ovat jotenkin ylimaallisia ja tunnelmaltaan leijuvan melodisia? Ja erityisesti Turn of the Century, valtavan tunteellinen kappale, jonka sanoissakin on runoutta:

Did her eyes at the turn of the century,
tell me plainly.
When we meet, how we'll look,
as we smile time will leave me clearly.

Like leaves we touch, we see,
we will know the story.
As autumn calls we'll both remember,
all those many years ago.


Mutta on sitä kunnon progerytkettäkin. Alkukauden Yes Albumin Starship Trooper on biisi, johon ei kyllästy. Siitä normibiisien säe-säe-kertsi-soolo-säe on niin kaukana kuin olla ja voi. Yes Album on muutenkin mainio. Ja seuraavalta, muuten vaatimattomammalta Fragilelta nousee samaan sarjaan raskas Heart of the Sunrise, hieno kappale sekin.

Mutta on monia kappaleita ja kokonaisia levyjä, jotka ovat jättäneet kylmäksi. 1974 Tales of the Topographic Oceanilla bändi heitti jo överiksi, tekemällä tuplalevyn jolla on neljä normialbumin puolikkaan mittaista biisiä. Joko aito materiaali loppui kesken ja homma meni turhan venyttämiseksi, tai sitten nuo sävelkulut eivät vaan ole kolahtaneet. Ainakaan vielä. Eikä sitä seuraava Relayerikään ole oikein iskenyt.

Ja 70-luvun jälkeinen tuotanto - sitä en ole edes viitsinyt yrittääkään kuunnella...

lauantai 28. lokakuuta 2017

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Olen noteerannut Roope Lipastin kirjoista tehtyjä arvioita ja mies on ollut listoillani. Humoristista pitäisi oleman.

Nyt sitten kirjastosta tarttui käteen Rajanaapuri. Kertojana on pedantti ja järjestelmällinen historianopettaja-leskimies, jonka naapurina sattuu olemaan hiukan huithapeli, herkästi kaiken rakentelusta innostuva kuuden lapsen isä. Todellinen rautakauppiaan unelma.

Juoni on köykäinen; kertoja seuraa naapurin katastrofinpoikasesta toiseen etenevää pihasaunan ja -lammikon rakentelua ja ihastuu samalla naapurin vaimoon. Kun sen yhden kerran naapuri turvautuu vaimonsa ja kertojan painostuksesta turvavarusteisiin, niin eikö mies kompastu saunantekeleen katolla siihen turvakäyteen ja loukkaa itsensä vaarallisesti. Ukon sairaalareissun aikana kertojalle tarjoutuu sitten mahdollisuus yrittää lähennellä tämän vaimoa. Lopussa sauna on valmis.

Köykäinen tekele. Lipastin kieli on kyllä sujuvaa ja nokkelaa. Mutta ei tarjoudu mahdollisuutta maistella kielen ilmauksia tai jäädä miettimään elämää noin niinkuin muuten - mikä mielestäni on yksi hyvien ja koskettavien kirjojen kriteeri. Kirjan hotkaisee parissa tunnissa.

Kirjan lopussa jää kaikki vähän ilmaan. Aika arkista sohlaamista, liiankin tuttua ja aavistettavaa arkielämästä, kirjan väliin pantuna kaipaisi jotain muutakin.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Zinaida Linden: Monta maata sitten

Zinaida Linden on leningradilaissyntyinen ruotsin kieltä ja kirjallisuutta opiskellut ja sitten suomenruotsalaisavioliiton myötä Suomeen muuttanut kirjailija. Olen tutustunut hänen kirjoitteluihinsa Höblän kolumneissa. Venäläistausta ja venäjä-ruotsi-kombinaatio herättivät kiinnostuksen ja kolumneistaan olen tykännyt. Kahden, tai useammankin maailman pohdiskelua, tuokiokuvia, kivoja juttuja.

Epäilin kuitenkin hieman, minkälaista proosaa kolumnien pohjalta on odotettavissa. Turhan kepeää?

Monta maata sitten kuvaa kirjailijan oloista diplomaatinrouvaa maata kiertävällä radalla Venäjä-Botswana-Japani-Suomi-akselilla; irrallisuutta, tarvetta takertua vanhaan (kuten nuoruuden miesystävään), hajanaisia ajatelmia elämästä Turussa, pietarilaisjuuristaan täysin irti olevista lapsista, Venäjästä. 

Teksti tulee lähelle, päähenkilöön on helppo samaistua. Kerronta on jotenkin sympaattista, silloinkin, kun on kielteisistä tuntemuksista kyse.

Pitkään kuvittelin kirjaa omaelämäkerraksi - huvittavaa, että moni muukin kirjablogisti on näin luullut! Lie mistä sekin vaikutelma tuli.

Ehkä tämä romaaniksi on vähän kevyt jonkun kirjallisuustieteellisen teorian mukaan. Vaan väliäkö sillä jos näin on. Puolessavälissä totesin, että hyvähän kirja tämä ja mukava lukea. Ja sitten loppusivuilla tuli vielä hyvin yllättävä ja kirjan rakenteen kannalta oleellinen käänne, joka heivautti kokonaisuuden selvästi yli kasin arvoiseksi. Taidanpa lukea Lindeniä lisää. Pitää ottaa vaan joku alkuperäissvenska käsittelyyn ja makustella millaisia rakenteita Linden käyttää ruotsiksi proosaillessaan.


perjantai 22. syyskuuta 2017

F.E. Sillanpää: Miehen tie

Tämä jäi suotta viimeiseksi Sillanpään romaanien luku-urakassa. Miehen tie on hyvä kirja, taata on ollut 30-luvun alussa terässä.

Hämeenkyrön oloisessa paikassa ollaan, tietenkin. Tutut on maisemat Tamperetta myöten. Tuttua on myös luonnon maalailu ja tunnelmointi; onhan se Sillanpäällä kyllä taitavaa mutta vähempikin riittäisi.

Juoni on aika simppeli: kirja seuraa Ahrolan Paavon taivalta isännäksi, puolisoksi ja leskeyden seuraamien harharetkien jälkeen takaisin aiemman rakastettunsa Vormiston Alman pariin.

Mutta psykologista silmää Sillanpäällä kyllä on. Paavon sekä erityisesti Alman kuvaukset ovat hyvin taidokkaita, ihan on niiden ihmisten iholla ja sisässä kun kirjaa lukee. Erityisesti Alman rooli on hieno; pystyselkäinen itsenäinen nainen, joka synnytettyään Paavon siittämän lapsen ei huoli edes "eläkerahoja". Almassa taitaa olla jotain sillanpääläistä vanhanaikaista naisideaalia, jotain vierasta nykysilmin myös. Mutta hienosti hän tätä ihmistä kuvaa.

Tekisi mieli nähdä Miehen tiestä elokuva tai näytelmä; siinähän näkisi toisella tavalla miten hahmo lähtee elämään.

Tämä on ihan Sillanpään parasta lajia!

Vuosikymmenten aikana on tullut nyt kaikki äfeen romaanit luettua. Silja, Hiltu ja Ragnar ja Hurskas Kurjuus joskus nuorena, Silja niistä nousi selvästi ykköseksi. Ihmiselon ihanuus ja kurjuus tuli luettua joskus 90-luvulla Taavi Kassilan elokuvan aikaan; en muista tarkkaan painottuuko mielikuvissani kirja vai elokuva, mutta ihan ok teos sekin. Vaikka taisivat kustannustoimittajat aika lailla parsia tarinaa kasaan Sillanpään oltua jo kykenemätön pitkäjänteiseen kirjoittamiseen.

Ihmisiä suviyössä on jollain omalla erikoisella tavallaan hieno, kuin impressionistinen maalaus. Sillanpää muutenkin on tunnelman luoja, hän on kuin Rorschach-testien vesiväriläiskien roiskija, joista välittyy joku vahva tunnelma, jota on kuitenkin vaikea tarkkaan kuvata.

Elämä ja aurinko on selvästi esikoisteos, mutta ei huono. Ehkä heikoin romaanisarjassa on viimeksi lukemani Elokuu ukonilmoineen kaikkineen.

Olen joskus miettinyt, oliko hän oikeasti Nobelin väärtti. Mutta kyllä tuossa Miehen tiessä jotain poikkeuksellista on, harvoin pääsee kirjassa noin voimakkaasti romaanihahmon sisään.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Paul Auster: 4321



Paul Austerin 1140-sivuisessa järkäleessä on mielenkiintoinen rakenne. Nuoren Archie Fergusonin elämää edetään neljän vaihtoehtoisen elämän pohjalta, seitsemän luvun verran. Yksi ikävaihe kerrallaan ykköstä, kakkosta, sitten kolmosta ja nelosta, ja sitten taas seuraavan ikävaiheeseen.

Auster on hyödyntänyt ideaansa aika hyvin, mutta parempaankin olisi ollut rahkeita. Tärkeämmäksi tässä hyvässä lukukokemuksessa minulle nousi se perinteinen juoni, ajankuva ja tapahtumat.

Archie on juutalaissuvun poika New Yorkissa, häntä seurataan 1940-luvulta 1970-luvun vaihteeseen. Erityisesti 60-luvun kiihkeät tapahtumat olivat kiinnostavia, kirjan parasta antia. Auster kuvaa Archien ja hänen eri versioidensa tyttöystävien suhtautumista rotusortoon, sotaan, Vietnamiin, konservatiivisuuteen; paikoin on hyvin hämmentävää lukea, että noista ajoista on niin vähän aikaa. Itse olin nuorena kloppina vain kymmenen vuotta myöhemmin samaisen Nykin osavaltiossa, ja niin tunnelmiin nähden kirjan kuvaukset tuntuvat hyvin kaukaisilta. Mutta ehkäpä se maaseutu oli sitten tasaisempaa (henkisestikin).

Tähän liittyen oli mukava lukea, kun yksi Archieista päätyy ihan siihen lähelle, Rochesteriin sanomalehden toimittajaksi; joissain maastojuoksukisoissa sielläkin aikanaan käytiin.

Kirjassa on varmaan paljon elämäkerrallista - ainakin siitä päätellen kun päähenkilöstä on tehty ranskan kielestä kääntävä toimittaja-kirjailija kuten Auster itsekin on, maallistuneen juutalaisuuden lisäksi. Siispä noihin rinnakkaishenkilöihin: Olisin pitänyt parempana, jos aikuisikään ehtineistä Archieista edes joku olisi tehnyt muuta kuin kirjoitellut. Tässä suhteessa eri poikaversiot ovat aivan liian samantyylisiä. Hyvä idea jäänyt puolitiehen. Elämäkerroille ei kehity riittävästi eroja ja parin Arzin tyttökaverinakin heiluu sama Amy.

Kävin ostamassa kirjan, kun sitä niin kehuttiin. Ajattelin, kuinka äijän käy moisen tiiliskiven kanssa. Sivun 300 paikkeilla meinas takuta muutamaksi viikoksi, mutta loppu on mennyt ihan lentäen.

Tavallaan ei nyt mikään erikoisempi keksintö. On joskus mukavaa miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos… Pienetkin muutokset elämässä voivat johtaa polkuja hyvin yllättäviin suuntiin ja tietysti, jos olisi se kristallipallo, niin voisi katsoa, mitä kunkin päätöksen jälkeen seuraisi.