torstai 7. tammikuuta 2016

Mikaela Strömberg: Sophie

Historiaa: vähän Baltian saksalaisuutta, paljon Pietaria, vielä enemmän 1800-luvun itäisen Uudenmaan kartanoelämää.

Ja enemmän dokumenttia kuin fiktiota: kuvaus Pietarissa 1828 saksalaisperheeseen, papin tyttäreksi syntyneen Sophie von Behsen elämästä. Ja miten hän pystypäisenä, omanarvontuntoisena ja omapäisenä naisena puski eteenpäin elämänsä eri vaiheet.

Sophien perhe elää hienostoperheen elämää Pietarissa. Sophie pääsee nuorena tyttönä jopa tsaarin hoviin, missä tapahtuu kaikenlaista. Hänet naitetaan reilu kymmenen vuotta vanhemmalle hollantilaisperäiselle kaubamiehelle, lapsia syntyy, miehen bisnesura kääntyy laskuun ja sitten onkin aika siirtyä pois Pietarin ummehtuneesta ilmanalasta. Ja ostaa kartano valtakunnan länsiosasta, Suomen puolelta Uudeltamaalta.

Nuori äiti seuraa miestään sinne lastensa kanssa. Kaikki on vierasta kielestä lähtien. Ensimmäisen Suomen-vuosikymmenen kuvaus Sophiesta on jotenkin ulkokultaista; Sophieen ei pääse sisälle ja ihmettelin jo että tämäkö on se kirjan takakannessa kuvattu vahva nainen.

Miehen kiinnostus tilanhoitoon hiipuu, perhe muuttaa pariinkin otteeseen, aviopuolisot etääntyvät. Samalla Sophie opettelee ennakkoluulottomasti maatyöt, kirjanpidon, jopa kätilön hommat, ja niinpä entinen Pietarin hienostotyttö onkin lastensa kanssa saappaat savessa perunapellolla.

Sophie ottaa tilanteen haltuun totaalisesti. Kirjan loppuosassa esiintyykin noihin oloihin poikkeuksellisen itsellinen nainen, ihan ihailla pitää. Ristiriita parikymppiseen, vieraaseen maahan tulleeseen äitiin on melkoinen.

Tuon vuosisadan maailmassa noinkin itsenäisesti eläneen naisen kuvauksena kirja on parhaimmillaan. Ja pidin toki myös ajankuvauksesta. Emme me tuosta Pietarin läheisyydestä minnekään pääse. Se miten kätevästi 1850-luvulla myytiin voita Porvoon takamailta Pietariin (ja pontikkaakin) kertoo että maantiede on ja pysyy. Ja kirjailija muistuttaa esipuheessaan, että nykyäänhän tuo matka huitaistaan muutamassa tunnissa.

Se mistä en pitänyt, oli kirjassa tunkevana esiintynyt kertojan ääni. "Mutta annapas minun kertoa, mitä sitten tapahtui..." Tuollaiset olisi voinut jättää pois, samoin kuin sen, että lyhyiden kappaleiden otsikoissa usein paljastettiin etukäteen, mitä tuleman pitää. Höh!

Hieman myös häiritsi liiallinen todellisuudenmukaisuus, dokumenttimaisuus. Sophie on vähän vienyt kirjailijaa eikä toisinpäin. Tästä syystä kirjassa on turhanoloisia tapahtumanpätkiä ja mainintoja, jotka eivät vie juonta eteenpäin; tuntuu siltä, että ne on kerrottu siksi, kun ne ovat oikeasti tapahtuneet.

Kyllä minunkin mielestäni todelliset tapahtumat ovat hyvä pohja romaaneille, mutta eivät ne saa sitä kahlita...

Tästä huolimatta: Sophien elämä on kirjan väärtti!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti