tiistai 5. joulukuuta 2017

Pia Ingström: Den mystiska Näktergalen

Turkki on ajankohtainen maailmankolkka, ja senpä nykyisyydessä ja historiassa on kaikenlaista selvitettävää. Toimittaja Pia Ingström on tehnyt kiinnostavan kirjan mystisestä satakielestä; nykyisen Turkin alueen hyvin monipuolisesta etnografiasta ja siitä, miten nopeasti eri kielten, kulttuurien ja uskontojen mosaiikki voi hävitä historian hämärään kun voimatoimin aletaan puhdistaa kansakuntaa yhteen muottiin.

Nopeasti ajatellen tuo alue on välittynyt perinteisenä turkkilaisuuden ja islamin valta-alueena, jossa ehkä joskus on ollut kristillisiä seurakuntia ja muitakin kansoja. Mutta eipäs, todellisuus on paljon värikkäämpi.

Varsinainen ahaa-elämys, jonka jälkeen lähdin sivistämään itseäni Turkin monipuolisesta historiasta oli mainion Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa; kirja, jota olen tässäkin blogissa estoitta kehunut. Kirjan Medeia oli Krimillä asuva vanha viisas nainen, jonka sukujuuret olivat Anatolian Pontuksesta Mustan meren etelärannalta. Kas, sielläkin on aivan hiljattain puhuttu kreikkaa.

Puhumattakaan armenialaisista. Nykyään pienehköä valtiota asuttava kansa on aikoinaan kansoittanut suurta osaa nyky-Turkista; nyt heitä ei ole siellä kuin joitain kymmeniä tuhansia jäljellä karmean 1920-luvun kansanmurhan jälkeen.

Ingströmin kirja on dokumentti, historiateos ja matkakirja. Lukujen päätteeksi on tarkkaan kuvattu Istanbulin katuja ja paikkoja, joista voi löytää jäänteitä kreikkalaisesta tai juutalaisesta historiasta; rakennuksia, muistomerkkejä, tarinoita. Jos olisi joskus Istanbulissa käynyt, niin noista osuuksista saisi paljon enemmänkin irti. Paikoin matkakirjarooli valtaa alaa, kirjan lopussa on pari lukua jotka ovat enempi Istanbulin kuin kreikkalaisten, juutalaisten tai armenialaisten kansansirpaleiden jäänteiden kuvausta.

Kirja raportoi monipuolisesti ja hätkähdyttävästi siitä, miten vanhojen kulttuurien jäljet unohtuvat ja hävitetään, sukunimiä vaihdetaan, vanhojen kansanvähemmistöjen asuttamia taloja ja kortteleita puretaan ja rakennetaan kauppakeskuksia tilalle. Tavalliset istanbulilaiset eivät läheskään tiedä, että runsas vuosisata sitten kaupunkinsa asukkaista puolet oli noita muita kansoja.

Tietysti luen kirjaa ei-islamilaisin länsimaisin silmin, valtava ärtymys erdoganien kukkoilua ja sortotoimia kohtaan ja varmaan asenteellisesti islamilaisuutta vieroksuen.

Mutta historiassa on se kiehtova puolensa, että sen kanssa voi loihtia mielikuvitukseensa monenlaisia mahdollisia maailmoja. Entäpä jos Kyproksen ja nyky-Armenian välissä olisikin vaikkapa 30-miljoonainen armeenikristittyjen valtio (jonka tietysti soisi kohtelevan muslimivähemmistöään kunniallisesti...)?

Millainen olisi Lähi-Itä, ja koko Eurooppa, jos vuosisatoja sitten nuo kreikkalaiset, juutalaiset, armenialaiset ja assyyrikristityt olisivatkin saaneet kasvattaa omaa kieltään ja kulttuuriaan noilla alueilla, kukoistaisiko siellä nyt tällainen edistynyt tai ainakin vähän tutumpi, rauhanomaisempi ja vapaampi yhteiskunta kuin nyt?

No, jäitä hattuun. Kyllähän tällaisessa pohdinnassa herkästi haisee valikoiva historian haikailu ja diskriminointi. Ehkäpä nyt ei ihan vastaavassa määrin ole tullut mietittyä sitä, että jossain serbikristittyjen seassa muslimeilla ei viime aikoina ole kovin helpot oltavat olleet...

Kansalliset, kulttuuriset ja kielelliset vähemmistöt ovat tunneasia. Muistan joskus lukion äidinkielen tunnilla, suomalais-ugrilaisia kansoja kun läpi kävimme, miettineeni sitä viimeistä kamassimummua, joka kuoli kai 1974. Mietin, miltä tuntuu lähestyä kuolemaa tietoisena siitä, että joskus on ollut kansa, suuri ryhmä ihmisiä, jotka ovat puhuneet samaa kieltä, ilmaisseet elämänsä isot ja pienet asiat näillä sanoilla, eikä heitä enää ole.

No, näinhän on ollut maailman sivu. Kokonaisia kulttuureja syntyy ja kuolee. Onko joku taannoin unholaan painunut kieli tai hävinnyt kulttuuri sen arvokkaampi kuin joku tuleva?

Nykyajassa on se lohdullinen puolensa, että nyt pystytään dokumentoimaan katoavien ja hävinneiden kulttuurien historiaa. Saamaan se muistiin. Tällaiset kirjat kuin Pia Ingströmiltä ovat merkittäviä kulttuuritekoja. Ja toisaalta saamelaistemme kohdalla voi huomata, että joidenkin mielestä tuhoon tuomitulla kielellä on kyllä mahdollisuuksia elpyä.

Joku kyynikko voi tietysti sanoa, että tehokkainta olisi, jos kaikki puhuisivat vain maansa valtakieltä, on se sitten vaikka turkki - tai suomi? Pois joutavat vähemmistökielihienostelut kustannuksia kasvattamasta. Parasta kun puhuisimme kaikki englantia.

Mutta ei kai me sitä varten täällä olla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti