tiistai 20. helmikuuta 2018

Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä

Sarjassa "saksalaisukot tomerien suomalaisnaisten pauloissa" osa n: Tamperelaistunut saksan kielen lehtori.

Niin, aiheesta on tullut luettua ennenkin, viimeksi vuosi sitten Wolfram Eilenbergerin "Minun suomalainen vaimoni". Vähän samalla lailla kliseinen asetelma on tässäkin: saksalaismies ihastuu suomalaisnaiseen, menevät naimisiin ja muuttavat vaimon kotimaahan. Paitsi kotikenttäedun vuoksi, nainen on ylivertainen käytännön asioissa ihan jo siksi, että sattuu nyt vain olemaan suomalainen nainen. Vähän kansallisia erityispiirteitä, hauskoja sattumuksia johtuen kielellis-kulttuurisista väärinymmärryksistä, ja niin edespäin.

Schmitzin kirja poikkeaa tästä kaavasta kahdessa suhteessa edukseen. Ensiksikin yliopistolla työskentelevä päähenkilö - osuvasti nimeltään Hermann - osallistuu työnsä puolesta suomalaisimman sanan hakuhankkeeseen. Siinä lomassa tulee luontevasti makusteltua suomen sanoja ja ihmeteltyä, miten kauniin suloiselta germaaninkielisessä suussa maistuu vaikkapa sana millainen. Tai totta kai. Eilenbergerin kirjassakin tätä lingvistiikkaa inansa verran toki oli, sieltä mieleen jäi ilmaisun höpö höpö kaikkivoipaisuus. Kun vieraan maan kasvatti tuntee olonsa kylmässä Pohjolassa täysin orvoksi ja yksinäiseksi, tulee vahva suomalaisvaimo ja pelastaa tilanteen sanomalla höpö höpö.

Juonellisesti tämä sanahanke antaa hyvän rungon mielenkiintoisten sanojen esittelylle ilman, että sorrutaan tylsään luetteloimiseen. Lämpimämpi, sillä lailla, jompikumpi... suomi on kyllä aika sointuva kieli.

Toinen plussa on sitten huumori. Vaikka osa menee hiukan kliseemäisesti hahmoteltavan vierasmaalaisen pienen avuttomuuden piikkiin, on Schmitzissä kyllä kertojankin vikaa. Ja myös lapsenomaista innostumista, mikä lähes säännönmukaisesti onkin kirjassa toistuvien lukuisten kommellusten takana. Joista pohjalaisemäntä ei usein lainkaan ole mielissään.

Jos kirja aiheuttaa ainakin puolenkymmentä aivan spontaania pitkään kestävää naurukohtausta, ei kirja voi olla huono. Schmitzin erityiskunniaksi mainittakoon vielä, että herkullisimpiin kohtauksiin on siroteltu pikku vihjeitä pitkin matkaa, ja kun kliimaksi sitten varoittamatta tulee, on aseeton lukija yllätetty. Pari kertaa vaimoni jo kyseli, onko kaikki hyvin, kun meinasin nauruun tukehtua...

Esimerkiksi käy tarina yli ysikymppisestä naapurin miehestä, sotaveteraani Seposta, joka saa kutsun pressan linnan juhliin. Aikansa taikkaillaan ja kursaillaan kutsun kanssa, kunnes naiset (kuinkas muuten) ottavat ohjat. Hermannin vaimo ja Suomeen vierailulle tullut saksalaisäiti vievät Sepon ostoksille, ostetaan puku, harjoitellaan presidentinlinnassa jonottamista ja kättelemistä. Ja itsenäisyyspäivänä nähdään televisiosta, miten Seppo selviää moitteettomasti kättelyistä, vilahtaa pari kertaa ruudussa, juttelee saksaksi Saksan suurlähettilään kanssa, ja sitten... no lukekaa itse!

Tuttuutta kerrontaan toivat myös tutut paikat. Kuten Pispala ja Rajaportin sauna, minne päähenkilö saa vaimoltaan lahjaksi kymmenen kerran sarjakortin, sitten toisen, ystävystyy Urman kanssa (=ulkonäöltään Urho Kekkosen ja Jorma Uotisen risteymä) ja lopulta päätyy vakituiseksi viikkokävijäksi. Mies on näemmä suomalaistunut täysin...

Pitäisiköhän ottaa Schmitziin yhteyttä, ja lyöttäytyä joskus jonnekin Hämpin kahviloista sanalle. Päivitellä suomen kielen hauskoja ilmauksia, ja vastavuoroisesti saksan. Kuten sitä, miksi sanotaan ein/laden silloinkin kun puhutaan ilmiselvästi kahden ihmisen kutsumisesta. Eikö pitäisi sanoa vaikkapa Ich habe die Ehepaar zu uns zweigeladen... Kieleni rajat ovat maailmani rajat, so gibt es!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti