Antti Tuuri: Pohjanmaa

364 sivua pohjalaista uhoa, sattumuksia ja huumoria. Surua, jota ei saa näyttää. Hulluja miehiä ja vahvoja naisia. Kliseemäinen, silti yksi lempikirjoistani.

Viikko sitten Pohjanmaa näytettiin televisiossa, ja sen siivittämänä aloin lukemaan kirjaa varmaan viidettä kertaa. Aina se maistuu. Sarjassa ”Hakalan veljekset seikkailevat, osa n + 1” kauhavalainen suku on kokoontunut jakamaan Amerikkaan pahasisuista vaimoaan paenneen vaarin mitätöntä perintöä. Yhden päivän aikana käydään muutama sota ja kapina lävitse, juopotellaan, selvitellään nuoruusiän romansseja, käydään läpi parisuhteiden onnettomia käänteitä; loputonta leukailua ja viisastelua vielä mausteena.

Kirjasta voisi kirjoittaa ylistävän arvion, sen mehevästä kielestä ja loputtomista naurunpyrskähdyksistä. Kerronta on aitoa ja elävää, sen Tuuri todella osaa. Yhä uudestaan kirjan luettuani mietin kuitenkin, viekö taitavan kirjailijan kieli tekstiä liikaa?

Kirjan kansitekstin mukaan Pohjanmaa on eepos koko pohjalaisesta kansanosasta. Onkohan sittenkään ihan niin? Se on myös osin kliseiden pohjalle rakennettu surkuhupaisen huumorin teos, mitä Antti Tuurin tavaramerkiksi tullut epäsuora ilmaisu vinoiluineen ja arveluineen vie ehkä pidemmälle kuin mitä varsinainen pohjalaisuus on?

Läheltä Pohjanmaata kun olen ja kun osa juuristakin juontuu sinne, tunnen tuon maankolkan aika hyvin. Lapsena kierrettiin perheen kanssa paljon urheilukilpailuissa; kyllähän pohjalaismiehet toki erottuivat. Äitini tapasi sanoa, että siellä sitä taas on yksi pohjalaisauto täynnä viinaa ja uhoa. Ja höysti sitä sitten tarinoilla lapsuudestaan Parkanon mummolassa, missä pohjalaisia liikkui paljon.

Mutta onko nuokin muistumat muokanneet kuvaa liikaa? Pohjalaisuus kaikkine hauskoine stereotypioineen on sellainen leima, että sen läpi tulee herkästi katsottua tuota maankolkkaa värittyneesti. Eppäilen vahvasti, ovatko pohjalaiset verbaalisesti noin lahjakkaita kuin Tuurin mukaansatempaavat nakkelut ja lettuilut antavat ymmärtää…Ja jos vietit ja viina sitä miesväkeä noin veisivät, niin mistä sitten se menestys, mistä Etelä-Pohjanmaa kuitenkin tunnetaan?

Kyllähän Pohjanmaalla on innostuttu ja toimeen tartuttu. Kansanluonteen kuvauksena pidän kuitenkin enemmän samaan sarjaan kuuluvasta Lakeuden kutsusta; siinä toimen mies pistää päivän aikana monta asiaa kuntoon, ostaa peltiverstaan ja järjestää avioliittonsa, muiden pienempien asioiden ohessa.

Myös Pohjanmaassa kaikki tapahtuu yhdessä päivässä. Kerronnallisesti Tuurin tapa ympätä yhden päivän sisään monia eri aikakausia kyllä toimii. Teksti vie, vaikka näyttämöt vaihtuvat; siinä Tuuri on mestari. Mutta hiukan jurppii se, että yhden Lummukan hiekkakuopille suuntautuvan uimareissun aikana – liekö pariakymmentä kilometriä enempää – Hakalan äänekäs veljessarja ehtii muutaman kymmenen sivun mitalta raportoida suvun ja Lapuan liikkeen edesottamukset Mäntsälän kapinan aikana tarkkaan, muutamien muiden aihepiirien ohella. Mutta tämä nyt voi olla hiuksenhalkomista…

Elokuva ja kirja on hyvä käydä läpi rinta rinnan. Elokuva on kirjaa pinnallisempi, mutta siinäkin on hetkensä. Hakalan Paavo eli legendaarinen Esko Nikkari ympäripäissään poliisin kuulustelussa on suomalaisen elokuvataiteen huippuhetkiä ja Kalevi Kahra opettajana on mahtava. Mutta kirja vie voiton, monipolvisten lauseiden makustelu on syy, miksi palaan tähän kirjaan aina uudestaan, vaikka sen todenmukaisuus mietityttääkin.